"Jää, mies!" huusi hän, "veljeni on tullut viholliseni mieheksi… tarvitsenhan ystävänkin rinnallani!"
Hän hymyili kolkosti. Mutta Sigge jäi, ja Krister-herra astui sisään. Hän pysähtyi kesken astuntaansa nähdessään veljensä, jonka näivettyneet piirteet antoivat hänen kasvoilleen entistäänkin tylymmän ja taipumattomamman ilmeen. Samallaisena kuin hän nyt oli, olisi hän pysynyt, vaikka maa olisi hänen jalkainsa alla auennut, ellei hänen korviinsa olisi samassa saapunut tieto saavutettavasta voitosta. Ainoa muutos, joka oli havaittavana näillä kivisillä kasvoilla, osoitti ylpeätä ylenkatsetta sitä miestä kohtaan, joka nyt seisoi kumartain hänen edessään odottaen puhuttelua.
Arkkipiispa antoi veljensä seisoa kotvasen.
"No", sanoi hän sitten jäisellä äänellä, "sinä olet lämmitellyt raaseporilaisen lieden ääressä… mitä sinulla on minulle asiata, Krister!"
"Tuon sanomaa Kaarlo-kuninkaalta… hän ojentaa sinulle sovinnon käden", vastasi ritari.
"Sovinnon?" toisti arkkipiispa silmäten veljeään, mutta tämä lisäsi, antamatta hänen enempää kysyä:
"Kaarlo-kuningas on vanha, eikä hän. enää ole sama kuin ennen, hän tahtoo vilpittömästi sopia Ruotsin arkkipiispan kanssa… Ymmärrän hyvin, että tämä sana kuuluu kummalta sinun korvissasi, sittenkuin olet ollut sellaisessa mahdissa Ruotsin maassa, mutta olipa ennen sellainenkin aika, jolloin sinäkin sitä ääntä kuuntelit ja tahdoit, että valtakunnassa vallitsisi rauha… Senvuoksi olen ottanut tuodakseni sinulle kuninkaan viestin. Olen ajatellut, että sinä, veljeni, voisit vielä odottaa aikaasi ja koota ystäväsi ja sukulaisesi ympärillesi niinä vuosina, jotka kuninkaalla vielä voi olla jälellä. Sitten astuu Jöns Pentinpoika taasen valtaan Ruotsissa, ja kuka uskaltaa silloin nostaa keihäänsä hänen valtaansa vastaan?"
Krister-herra luuli epäilemättä puhuvansa veljensä mieliksi. Mutta siinä hän pettyi. Ja luullessaan asioita voitavan sillä tavalla järjestää, osoitti hän tuntevansa niitä yhtä vähän kuin veljeäänkin. Jöns Pentinpoika olisi voinut polvistua Kristian-kuninkaan edessä, — se oli ollut vaan keino hänen korkeampain tarkoitustensa saavuttamiseksi, mutta mitäpä häntä hyödyttäisi polvistua Kaarlo-kuninkaan edessä? — Eikö koko maailma pitäisi sitä arkkipiispan puolelta myöntymyksenä Kaarlo-kuninkaalle? Tämä saisi hymyillä hänelle, jonka siten olisi lopultakin täytynyt astua alas korkeudestaan suutelemaan vanhan, halveksitun vihamiehensä kättä!
Siksipä kävi hymy arkkipiispan huulilla yhä ylenkatseellisemmaksi, kun hänen veljensä koetti esittää sovintoa vaan keinoksi, jolla hän voittaisi aikaa tullakseen sitten taas valtakunnan herraksi.
"Katsahda ikkunasta, veli!" sanoi arkkipiispa vihdoin, katseltuaan kauan Kristeriä.