Krister-herra katsahti kummastuksella arkkipiispaan, mutta noudatti kuitenkin hänen kehoitustaan. Ikkunasta oli laaja näkyala merelle ja salmelle, jonka suussa kohosi jyrkkänä taivasta kohden vaarallinen kari, jota kutsuttiin "Siniseksi neidoksi".
"Näetkö laineita, kuinka ne vyöryttävät köyryisiä selkiään neidon juurta vasten?" jatkoi arkkipiispa kysymistään.
"Näen kyllä!"
"Tiedätkö, että myrskyllä meren laineet hyökkäävät hurjasti neitoa vastaan, uhaten hukuttaa sen?"
"Tiedän!" myönsi Krister-herra.
"No, tämä neito antaa sinulle minun puolestani vastauksen kuninkaan kysymykseen?"
"Mitä tarkoitat, veli?"
"Kuninkaan valta on suuri, sanotaan… meren on aina suurempi, ja sittenkin neito seisoo kohdallaan solakkana ja jäntevänä kuin ennenkin, kuten se on seisonut tuhansia vuosia. Voimakas meri suutelee sen hameen liepeitä, mutta pyydäppä sitä kuuntelemaan merta…!"
"Ymmärrän, veljeni, sinä et tahdo ruveta sovintoon Kaarlo-kuninkaan kanssa?"
"Kun taasen kerran istun vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa, silloin tulkoon kuninkaasi pyytämään minulta, mitä hän nyt minulle tarjoo, silloin annan hänelle — neidon vastauksen meren laineille! Sillä me emme molemmat mahdu Ruotsi valtakuntaan… Vasta kun Kaarlo Knuutinpoika makaa komeassa haudassaan Vadstenassa… silloin vasta voivat hän ja Jöns Pentinpoika sopia!"