Arkkipiispa puhui katkeralla, epätoivoisella äänellä, ja hän näytti itse nauttivan sanojensa soinnusta, koska hän puhui hyvin vitkaan. Kenties oli hänen sielunsa tarmo nyt murtunut niin ettei hän enää voinut kylliksi mitata voimiaan päämääränsä mukaan eikä eroittaa mahdotonta mahdollisesta.
Tämä oli epäilemättä hänen elämänsä katkerimpia hetkiä, kun hänen täytyi oman veljensä kautta ottaa vastaan vihatun vastustajansa sovinnontarjous. Hän ei tosin kyllä sortunut niiden muistojen painosta, joita tämän tarjouksen johdosta hänen sielussaan heräsi, mutta ne raastoivat ja raatelivat häntä. Hän tunsi voimattomuutensa tämän vihollisensa rinnalla, jota suosi ja kannatti Ruotsin rahvas ja parhaat miehet, ja tämä tunne toi mukanaan kaikki manalan tuskat. Hänen sanainsakin kovuus ja uhkamielisyys oli vaan suojus, jonka taakse hän kätkeytyi kiukusta ja voimattomuudesta vapisten.
Krister-herra katsoi huolestuneena veljeensä, ja näytti useita kertoja aikovan puhua, mutta mykistyi aina katsahdettuaan arkkipiispaan, jonka kalpeat kasvot olivat sammumattomasta vihasta ja jäytävästä kiukusta vääntyneet. Vihdoin hän veti viittansa alta kuninkaan kirjeen, jossa tämä pyysi arkkipiispaa palaamaan kirkkoonsa ja heittämään vanhat vihat ja torat ikipäiviksi.
Arkkipiispa otti sen vastaan ja heitti sen avaamatta tuleen.
"Niin totta kuin tuo paperi tuolla syttyy ja palaa", sanoi hän kiihkeällä, sähisevällä äänellä, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttivät ikäänkuin pyrkivän koloistaan pois, "niin totta palakoon ikuinen tuli minun ja Kaarlo Knuutinpojan välillä!"
Kauhistuen kääntyi veli hänestä pois; niin vaikutti häneenkin tuo hirveä katse, vaikk'ei hän suinkaan ollut hentomielinen luonteeltaan hänkään. Hän näki siinä erään mahdin vääntelevän kuolonkamppailussaan ja sai yksin omatkin miehensä pelvosta vapisemaan. Kallioon kytketty Loke siinä kamppaili; hän tunsi kyykäärmeen myrkyn tippuvan kasvoilleen ja tempoili senvuoksi niin että maa järisi.
Tämän purkauksen jälkeen levisi hyinen kylmyys yli koko arkkipiispan olemuksen.
"Vie se tervehdys Raseporista tulleelle!" sanoi hän nyökäten veljelleen, että tämä lähtisi.
Tämä meni hitain, viipyvin askelin huoneesta, johon arkkipiispa siis taas jäi Siggen kanssa kahden kesken.
Kesti kuitenkin kauan ennenkuin arkkipiispan sielussa kuohuilevat laineet ehtivät asettua. Hän käveli raskain askelin edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi aivan unhottanut, että oli todistaja läsnä näkemässä niitä tahdottomia liikkeitä, joita hänen sisällinen myrskynsä vaikutti. Vihdoin hän seisahtui ikkunan ääreen ja katseli Itämeren pauhaavia aaltoja ja niiden huuhtomaa kalliota. Ja kuta kauemmin hän niitä katseli, sitä tyvenemmäksi, sitä raudankovemmaksi hänen katseensa muuttui.