"Ja toinen?"
"Herra Steen!"
"Herramme puun nimessä, mies, nyt puhut sellaista, joka on enemmän arvoista, kuin pyydätkään… jos sinussa vaan on miestä sitä toteuttamaan…"
"Siihen minussa on miestä… Voitte luottaa minuun!" vastasi Sigge mitä täysimmällä itseluottamuksella. "Päästäkää te koirat vaan juoksemaan, minä vastaan karhusta…"
"Mutta minun jahtini ei jouda kauan odottaa…! Oletko valmis milloin tahansa?"
"Olen!… Teidän täytyy kuitenkin sallia minunkin tehdä kysymyksen tai pari. Ensiksi pyydän teidän sanomaan, kutka ovat koirinanne, sillä sen ymmärrän hyvin, ettei hän kuulu niihin, joka äsken toi kuninkaan viestin, en myöskään luule, että veljenne, David-herra, voi tähän suurta apua tuoda."
Arkkipiispa istui vaiti hetkisen, ja Siggen tarkka silmä huomasi heti, että hän nyt oli koskettanut kieltä, joka ei luultavasti milloinkaan lakkaisi soimasta tämän miehen mielessä. Näöltään oli arkkipiispa kuitenkin nyt täydellisesti tunteittensa herrana.
"Sukulaiseni ovat urhokkaita ritareja", sanoi hän hyvin hiljaan ja hitaasti. Sitten hän lisäsi: "Käänny herra Eerik Kaarlonpojan ja herra Eerik Niilonpojan puoleen!… Mutta aika on pian käsissä… pian käsissä!"
"Hyvä, armollinen herra! Enempää ei minun siis tarvitse tietää… Ja kun sitten taasen istutte vallassa ja kunniassa Tukholman linnassa, niin…?"
"Silloin sinä vasta opit Jöns Pentinpojan oikein tuntemaan!"