"Mistä minä tiedän", vastasi hän, "siitä on jo pitkä aika kuin miekka hänet kaatoi Fyrisvallin kentällä…"
Veranleikkaaja ei näyttänyt olevan halukas enempiin selontekoihin vaan lähti liikkeelle, ja Sigge seurasi häntä. Mutta veranleikkaaja oli tehnyt häneen vaikutuksen, joka kohotti hänen arvoaan Siggen silmissä paljon ylemmäksi kuin silloin, kun he viimeksi tapasivat toisensa Upsalan taistelussa. Hän päätti senvuoksi tarkemmin tutkia häntä. Hän pyysi mestaria siksi tulemaan hänen kanssaan juomaan haarikan olutta. Ilma oli kolea, teki hyvää, niin hän sanoi, lämmittää hiukan ruumistaan ja keventää mieltään. Sitä vastaan ei Luukas-mestarilla ollut mitään sanomista, ja niinpä he astuivat yhdessä lähimpään olutkrouviin.
Olut maistui oivalliselta ja näytti tekevän heille kummallekin hyvää. Siinä sitten vaihdeltiin kysymyksiä ja vastauksia sellaisella taidolla, siinä hyökättiin ja puolustettiin niin viisaasti molemmin puolin, että se olisi ollut kunniaksi vaikka arkkipiispa Jöns Pentinpojalle. Miehet näyttävätkin haastelun edistyessä tulevan yhä tyytyväisemmiksi toisiinsa.
Lopuksi lausui Sigge:
"Kuten sanottu, on minulla sinun seurassasi helkkarin hauska olla, mestari, ja siihen toimeen, johon pyrit ritarin palveluksessa, tahdon sinua auttaa, niin totta kuin olen juonut ystävyydessä kanssasi oluthaarikan!"
"Otat sanan suustani, ystävä, aioin juuri sanoa samaa…"
"Mutta minulla ei ole mitään Niilo-herran kanssa tekemistä!"
"Niin sinulla…"
"Kas niin, Luukas-mestari… kullakin päivällä on suru itsestään, kuten papit sanovat. Mutta kiitos lupauksestasi aina… Mutta mitä aikonetkin ritarille tehdä, lienee sentään selvää, että kaksi haukkaa ajaa paremmin kuin yksi… vuota, vuota, en tarkoita meitä molempia nyt, tarkoitan sinua yksin haukan saaliina."
"Ja haukat?" kysyi veranleikkaaja, naamassa ilkeä hymy.