Tähän Sigge vastasi juronlaisella äänellä, jolla kenties oli juurensa jossakin tämän konnan sydänsopessa, jossa omatunto oli vielä hiukkasen hereillä, mutta joka, oli asia miten hyvänsä, teki oivallisen vaikutuksen antaen hänen ajatuksilleen ylevämielisyyden värin. Hän lausui, että ainoa halunsa oli vaan saada aina olla niin jalon ja uljaan ritarin läheisyydessä ja palvella häntä.
"Olkoon niin!" lausui Steen silloin ojentaen miehelle kätensä. Sitten hän kääntyi liikutustaan salatakseen takan luona istuvan eukon puoleen sanoen: "ja sinä, muoriseni, tulet myöskin luokseni Räfsnäsiin ja jäät sinne kuolinpäiviisi asti… tulethan?"
Eukko kiitti ritaria hyvin liikutettuna, mutta sanoi rakastavansa saartaan ja tupastaan, jossa oli jo lähes viisikymmentä talvea viettänyt. Hän lupasi kuitenkin miettiä asiaa kevääseen asti.
Yöllä rupesi tuulemaan, niin että kun ritari läksi aamulla Siggen kera veneen luo, raivosi järvellä pauhaava pohjoismyrsky, joka kuletti suunnattomia lumipilviä mukanaan. Salmen yli pääsy näytti sangen hämärältä, ja Sigge äitineen koetti taivuttaa ritaria viipymään vielä päivän, että myrsky ehtisi asettua, mutta Steen-herraa ei saatu suostumaan. Hänen täytyi lähteä, vaikka henki menisi, ja he astuivatkin veneeseen ja läksivät.
Matka tuli ylen vaivaloiseksi ja salmen yli kulkeminen vei monin verroin enemmän aikaa, kuin siihen tavallisesti meni. Oli samalla niin pimeäkin, ja lumihiutaleita tuli niin taajaan myrskyn heitellessä heidän pientä venettään kuin untuvaa aaltojen harjoilla, että tarvittiin ihan jättiläisvoimia ja mitä suurinta kylmäverisyyttä, ennenkuin päästiin toiselle rannalle. Ja reipas soutaja kohosi yhä ritarin silmissä. Hän pani todenteolla henkensä alttiiksi tehdäkseen herralleen mieliksi. Viimeinkin tultiin kuivalle. Mutta siellä tarvittiin yhtä paljon ponnistusta, ennenkuin päästiin Lagnön kartanoon, joka oli kappaleen päässä rannalta. Steen-herra oli luottanut liiaksi voimiinsa; ellei voimakas Sigge olisi nyt melkein kantanut häntä kinosten halki, olisi hän jäänyt siihen paikkaan. Saavuttuaan vihdoinkin Lagnöhön, joka oli linnoittamaton kartano, herra Eerik Akselinpojan omistama, älysivät he, ettei sinä päivänä enää ollut matkan jatkamista yrittäminenkään. Sitä vakuuttivat myöskin sekä kartanon vouti että talonväki. Steen oli tosin innokas pääsemään niin pian kuin suinkin Räfsnäsiin ja sieltä kuninkaan luo ja etenkin hänen luokseen, jonka kuva alati häälyi hänen mielessään, mutta hänen täytyi kuitenkin mukautua oloihin sekä suostua ottamaan vastaan kartanon voudin tarjoomaa kestiystävyyttä.
Jäätyään yksikseen huoneeseensa, paneusi hän pitkäkseen vuoteelle, ja vaipui pian, uupunut ja rasittunut kun oli, syvään uneen.
Kun hän heräsi oli sydänyö. Myrsky oli lakannut, ja tähdet tuikkivat elokkaina tummansiniseltä taivaalta, ja maa oli kokonaan lumen peitossa. Unen virkistämänä nousi ritari ylös ja kävi ikkunan ääreen katselemaan seutua, joka oli kylmä ja äänetön, muistuttaen hänen oman asemansa toivottomuutta ja kolkkoutta.
Hänen huoneensa oli päärakennuksen päädyssä, mutta ikkuna oli pihalle päin, jonka korkeain lehmusten välitse hän voi nähdä taempaakin maisemaa. Vasemmalla kädellä oli pihalla pieni yksinäinen rakennus, jota kirkas kuunvalo kokonaan valaisi. Ympärillä olevat rakennukset ja lumiset puut ikäänkuin sulkivat kuun säteet keskeensä, joten tuo rakennus näytti erinomaisen kirkkaasti valaistulta.
Ritari ei kiinnittänyt erityisempää huomiotaan tähän rakennukseen.
Kaikki esineet johtivat samalla tavalla hänen ajatuksensa maailmaan.
Mutta kohta tämä muuttui.
Pienen rakennuksen ikkunasta vilahti jotakin. Ensin hän ei sitä havainnut, mutta pian se sattui hänen silmäänsä, ja sitten hän ei enää muuta katsonutkaan kuin sitä.