Steen salli hänen puhua. Hän tahtoi tosin inttää vastaan ja kumota joka sanan; hänen sydämensä nousi vastustamaan niitä syytöksiä, joita hänen rakasta ystäväänsä vastaan viskattiin, mutta joka kerta kuin hän avasi suunsa puhuakseen, putosi todellisuus lyijynraskaana hänen päälleen lamauttaen hänen järkensä ja kahlehtien hänen sydämensä. Ja yhä syvemmälle tunki katkera totuus hänen sieluunsa. Aluksi se oli vaan pieni puronen, joka kohta taasen kuivui.. Mutta nyt tämä puhe unhotetusta ja särjetystä ystävyydestä paisui vuolaaksi virraksi, mereksi, joka erotti hänet ystävästään. Ja ikäänkuin hänen tuntehikasta sydäntään pilkatakseen lauloi eukko kehrätessään takan vieressä:
"Kell' yksi on ystävä uskollinen, yksi, ei monta, hänell' olkoon lemmekäs, herttainen, niin ilonsa on laittamatonta."
Kiihkeä tuskan parahdus sai vanhuksen silloin katsahtamaan ritariin. Tämä istui kalpeana penkillä, pää oli vaipunut rinnalle, ja kaksi kirkasta kyynelettä vieri hänen poskiaan myöten, välkkyen tulen valossa.
Mutta äkkiä hän hyppäsi ylös.
"Minun täytyy lähteä täältä!" huudahti hän. "Olen kyllin vahva kestämään talven ja vesimatkan vaivoja… sama vene, jolla sinä tulit tänne, mies, voi viedä minut täältä pois… Huomenna, huomenna lähdemme!"
Eukko hymyili lempeästi takan ääressä.
"Henkenne sillä menetätte, jalo ritari!" sanoi hän.
Steen-herra ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan, sillä hänen sielunsa oli äärettömässä jännitystilassa. Eikä Siggekään näyttänyt kuulevan akan viisasta varoitusta. Hän riensi päinvastoin vahvistamaan ritarin päätöstä.
"Mielelläni lähden viemään teitä täältä, ritari", sanoi hän. "Tästä
Aspöhön salmen yli on järvi selvä, ja Lagnöllä saanette Eerik-herran
voudilta hevosen ja reen Strängnäsiin, josta pääsette helposti
Räfsnäsiin."
Siggen puhe vaikutti erinomaisen elähyttävästi Steeniin. Hän katsoi häneen hartaan ystävällisesti ja pyysi hänen sanomaan, mitä hän nyt aluksi halusi kaikesta, mitä oli tehnyt Steenin pelastamiseksi ja parantamiseksi.