Sigge ei kysynyt enempää. Hän oli täysin tyytyväinen kuullessaan, ettei hänelle apua tarjottu ilman omanvoiton pyyntiä. Ja veranleikkaajakin näytti olevan puolestaan tyytyväinen päiväänsä ja uuteen ystäväänsä.
Erotessaan oli heillä aivan selvillä, mitä kummankin oli ensiksi tehtävä, ja Sigge oli saanut kiinni jo siitä langastakin, joka hänen oli veranleikkaajaa varten selitettävä. Se koski varmasti Hollinger Birgerinpojan ympäristöä, ellei ihan häntä itseäänkin.
Vasta jouluviikolla saapui Sigge syrjäiselle saarelle, jossa
Steen-herra asusti hänen äitinsä mökissä.
Ritari oli surullinen ja alakuloinen. Pitkällinen odotus, kun viestiä ei saapunutkaan Niilo Sturelta eikä hänen omaisiltaan, ja yhä uudelleen pettyneet toiveet olivat vaikuttaneet häneen kovin vahingollisesti. Senvuoksi hän ei ollut likikään niin paljon tointunut haavoistaan ja sairaudestaan, kuin hän olisi voinut tointua, jos olisi joutunut rehellisempiin kuin Siggen käsiin.
Tämän palaaminen pani kuitenkin veren nopeammin virtaamaan hänen suonissaan, ja hän ojensi iloisesti odottaen kätensä hänelle. Mutta nytkin kävi kuten edelliskerrallakin Siggen tultua, ritarin lämpö jäähtyi heti siitä kylmyydestä, joka levisi hänen pelastajansa olennosta. Hän purkasi nyt kysymyksiin toiveensa ja ikävänsä, jotka olivat häntä jäytäneet näinä kuukausina, ja Sigge vastasi niihin, mutta hänen vastauksistaan huokui talviyön pimeys ja kylmyys.
Eräs miesjoukko, joka kuului herra Eerik Kaarlonpojalle, oli ottanut hänet vangiksi ja vienyt hänet Stäkeholmiin, josta hän oli vasta nyt pelastunut. Niilo-herran hän oli kuitenkin tavannut ennen tätä onnettomuutta ja ilmoittanut hänelle tarkoin Steen-herran sanoman.
Ritari istui ääneti tätä tietoa kuullessaan. Oli niin uskomatonta, mutta kuitenkin totta, että Niilo Sture oli unhottanut hänet, hänet, joka oli ollut niin uskollinen ystävä hänelle onnettomuuden aikana. Jos Steen herra olisi ollut täysissä voimissa ja terveydessä, ei hän kenties olisi niin empimättä uskonut, mitä tuo synkkä mies hänelle kertoi, mutta nyt hän ei kyennyt sitä punnitsemaan ja harkitsemaan. Ja mitenkäpä tämä mies voisi sitä valhetella, olihan hän pelastanut hänet niin itsestään väliä pitämättä, ja mitä hyötyä hänelle siitä olisi?
Ei, asian täytyi todella olla, kuten mies sanoi. Niilo Sture oli nykyisessä kunniansa loistossa unhottanut kokonaan entisen ystävänsä. Se täytti Steenin sydämen surulla. Hän ei voinut vihata, mutta syvä suru masensi hänet kokonaan. Ja kavala Sigge antoi hänelle runsaasti aikaa sulattaa sitä myrkkyä, jota oli hänelle antanut.
"Niilo, Niilo!" huudahti Steen, syvän huokauksen tunkiessa esiin hänen kuumeisilta huuliltaan.
"Olisin voinut sanoa sen teille ennenkin", sanoi Sigge osaaottavalla äänenpainolla. "Mutta en raatsinut riistää teiltä toivoa. Ajattelinpa niinkin itsekseni, että Niilo-herra kenties lopuksi muuttaisi mieltään ja häpeänkin vuoksi kävisi katsomassa miestä, jolle hän on niin paljon velassa. Teidän avuttanne ei hän olisi voinut toimittaa puoltakaan siitä, mistä hän nyt yksinään saapi kunnian… ei, hän ei olisi voinut, ja sen sanoo joka mies Ruotsin valtakunnassa."