On omituista, että hyvän ja pahan taistelussa paha aina esiintyy tässä maailmassa kootuin voimin, varttuneen miehen voimalla ja viisaudella, ja hyvä taasen tyytyy näennäisesti vähäpätöisiin ilmaisumuotoihin, se näytäksen vaan joko naisen sulosilmäyksenä tahi väräjävänä hymyilynä lapsen viattomilla huulilla.
Tällä kertaa se ilmeni vaan toivomuksena, huokauksena, jonka heikko, voimaton vanhus lausui, mutta se huokaus tuli sydämen pohjasta. Voi, tämä hopeahapsinen vanhuspa hyvin tiesikin, kuinka pahuus hiipii sydämiin, erottaen ystävät toisistaan, ja Ruotsin onni ja onnettomuus riippui nyt niiden siteiden lujuudesta, jotka liittivät molemmat Sturet yhteen.
* * * * *
Tämän tapahtuessa Tukholmassa istui Eerik Olavinpoika Upsalassa työpöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperia ja kirjoja. Takassa loimusi tuli, joka valaisi huonetta ja hurskaan kaniikin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, joiden piirteissä vakavuus otti voiton siitä sielun hyvyydestä, joka loisti hänen syvistä silmistään. Pöydällä paloi lamppu, jonka varjostin esti valon paistamasta tämän oppineen historiankirjoittajan silmiin.
Hän kirjoitti suurella innolla. Hänellä oli nähtävästi nyt juuri joku ajatus selvillä, jonka hän tahtoi panna paperille. Sen tehtyään laski hän kynän kädestään ja luki nostamatta silmiään paperista, kiireesti kirjoittamansa läpi ikäänkuin saadakseen täydemmän kokonaiskäsityksen siitä. Hänen kasvonsa osoittivat tyytyväisyyttä ja luettuaan heittihe hän nojalleen tuoliinsa.
Oven ulkopuolella hapuili joku lukkoa, mutta oppinut tuomioherra ei huomannut sitä. Hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla, ja hänelle oli luultavasti nautinnoksi, että ne olivatkin siellä: suurten vainajain parissa. Hartaimman riemun hymy levisi hänen kalpeille kasvoilleen ja hänen silmistään loisti ihastuksen tuli.
Pöytä oli ihan seinän vieressä, niin että Eerik itse istui kylki ikkunaan päin, josta hän voi milloin tahansa katsoa ulos, tai paremminkin ylös, sillä hänen huoneensa oli ylhäällä maasta eräässä niistä rakennuksista, jotka ympäröivät tuomiokirkkoa. Eräs torneista risteineen oli aina ensimmäinen, jonka hänen katseensa kohtasi, kun hän sen kohotti työstään. Tänä iltana oli hänen sielunsa kuitenkin niin täynnä ajatuksia, että vaaleansinistä talvitaivasta vastaan kuvastuva torni saapui vasta pitkän ajan kuluttua hänen tajuntaansa. Kirkas kuunpaiste valaisi tuomiokirkon tätä puolta, ja ristin takaa vilkkui Otavan tähtisarja omituisella loistolla.
Ovi avattiin hyvin hiljaa ja korkeavartaloinen mies astui huoneeseen, mutta kaniikki ei ollut tänä hetkenä altis lähimmän ympäristönsä vaikutuksille. Hän ajatuksensa vaelsivat kaukaisissa maailmoissa ja taivaallakin tapahtui eräs seikka, joka veti hänet nykyhetkestä pois.
Eräs tähti näytti irtauvan ja putoavan siitä tähtisarjasta. Kaniikki tarttui molemmin käsin tuolinsa sivunojiin kiinni ja kohousi puoleksi seisomaan. Tähti, joka äkkiä loisti ja äkkiä katosi, veti hänen mielensä kokonaan puoleensa.
"Tähdenlento…!" mutisi hän vihdoin, mutta lisäsi, istuessaan taas tuoliinsa, kalpeat kasvot lempeästi hymyssä: "Jos tarinassa olisi mitään perää, niin se merkitsisi piispanmuutosta tässä arkkihiippakunnassa… Hm! Jumala armossaan tuomitkoon Jöns-arkkipiispan tekoja, mutta kyllä hän on unhottanut arkkipiispansauvansa sen kruunun tähden, jonka Kaarlo-kuningas riisti hänen suvultaan… ja siinä hän on ollut totisesti epärehellinen!… Päämieskirja [vanha ruotsalainen teos] luettelee aivan oikein kahdentoista kelvottoman asian joukkoon sen, jos piispa unhottaa pyhän virkansa, joka hänelle on Jumalalta annettu, ja etsii maallista arvoa, kunniaa… Mutta Herran on tuomio, Herran on tuomio!"