Hänen edessään seisoi Sigge, hänen asemiehensä ja kaikkensa kaikessa. Hän oli valmis lähtemään tuvasta, mutta näytti ensiksi odottavan, oliko herrallaan jotakin käskemistä. Mutta kun Steen-herra pysyi vaiti, virkkoi Sigge:
"Teidän tulisi nyt ajatella erästä asiaa, Steen-herra, istuessanne täällä nyt yksinänne… se kunnia, jonka olette nyt saavuttanut, haihtuu savuna ilmaan, ellette käytä tilaisuutta hyväksenne ja kukista Eerik-herraa, ennenkuin…"
Steen kohotti päätään ja katsoi kysyvästi Siggeen.
"Ennenkuin toinen tulee sieppaamaan sekä voiton että kunnian teiltä!" lisäsi tämä jatkaen ilkeästi hymyillen, kun ritari taas laski katseensa hiilustaan: "sanoinhan teille jo ennen, tullessani takaisin luoksenne Niilo-herran tyköä, ettei hän tulisi. Huomasin hänen viekkautensa hänen hymystään ilmoittaissani hänelle viestinne, että vihollinen oli mennyt virran yli, ja että te ette voi sitä vastustaa. Hän jätti tahallaan teidät auttamatta, että joutuisitte tappiolle Eerik-herraa vastaan. Nyt hän tulee kuin myrskytuuli, nyt kun teidän urhoollisuutenne ja onnenne on jo ehtinyt tulla tunnetuksi, ja silloin teidän maineenne häviää hänen maineensa rinnalla kuin tuhka tuuleen."
Ritari polki lattiaa jalallaan, mutta pysyi vaiti. Sigge lähestyi ovea.
"Siitä saatte olla varma, herra", lisäsi hän kääntyen takaisin ollessaan jo ovella käsi ovenvintassa, "siitä saatte olla varma, ettei voittoa ole milloinkaan sen helpommin saavutettu, kuin te nyt saavutatte Eerik-herrasta, jos paikalla lähdette matkaan ja iskette, ennenkuin hän on vielä oikein ehtinyt tappiostaan tointua!"
Sitten hän meni pihalle jättäin ritarin yksinään. Hän astui rannalle menevää tietä myöten, pysähtyi katsellen avaraa, lumenpeittämää tasankoa, käännähti, ikäänkuin katsomaan, seurasiko ketään ja meni sitten nopein, voimakkain askelin järvelle päin. Mutta se levollisuus, jolla hän oli herransa nähden esiintynyt, hävisi samassa, kuin hän jäi yksikseen, näkijöittä. Kaikki liikkeet, joita hän teki käydessään Runnin jäällä olevaa polkua myöten, osoittivat, kuinka kiihkeässä mielentilassa hän oli.
Äkisti hän kääntyi suurelta polulta, jota myöten oli ensiksi kulkenut, eräälle pienemmälle, joka kävi muutamaan pitkään niemenkärkeen järven toisella rannalla, ja kulki yhä kiireemmin kuta lähemmäksi ehti. Rannalle päästyään kääntyi hän enemmän etelään päin, ikäänkuin aikoisi Aspebodaan. Mutta tultuaan jonkun satasen askelta metsään pysähtyi hän eräälle tasaiselle paikalle muutaman pilvenkorkuisen korpikuusen alle. Melkein raivoissaan päästi hän vihlovan vihellyksen, jonka täytyi kuulua hyvinkin etäälle. Hän kuunteli, ja melkoisen kaukaa kuului samanlainen ääni.
Kotvasen perästä ilmestyi erään pienen polun mutkauksesta miehen vartalo, joka lähestyi sitä puuta, jonka juurella Sigge seisoi.
"Oletko onnistunut?" kysyi jälkimmäinen kiihkolla, joka ilmaisi, kuinka hänen mieltään poltti saada mieheltä odotetut tiedot.