"Hänellä on se valta!" lausui Brodde lujasti. "Ruotsin eteen on hän uhraava itsensä kuten tähänkin asti, herra Eerik. Saatte nähdä sen, jos Herra vielä kerran sallii sellaisia kohtalon vaiheita maallemme!"
Lausuessaan näitä sanoja katsoi Brodde hurskaaseen herraan, ja tämän silmistä kohtasi häntä niin valoisa ja lämmin ja niin vakuuttava katse, ettei sen tulkitsemiseen sanoja tarvittu, ja tämä katse mielessään erosi hän oppineesta ystävästään.
Tämä istui vielä kauan katsellen tähtiä tuomiokirkon tornin yli, ja monta harrasta rukousta nousi hänen sydämestään silloin Ruotsin edestä Jumalan ja Jumalan äidin taivasta kohden. — Mutta samaan aikaan olivat myöskin pahuuden voimat liikkeellä katkoakseen ne siteet, jotka pitivät molempia Stureja ystävyydessä keskenään.
IV.
"Kuningas vie Päivänsäde-neidon kotiin."
Alkoi taaskin taistelu Ruotsin maassa. Oli kuin kirous olisi painanut Kaarlo-kuningasta. Tuskin oli hän ehtinyt saada kruunun kolmannen kerran päähänsä, kun myrsky alkoi taas, uhaten syöstä kumoon hänen valtaistuimensa. Huolia täynnä laski hän päänsä kättensä varaan miettien, millainen hänen elämänsä päivä oli ollut. Ja hän rukoili sydämensä pohjasta. Niin hän oli ennenkin tehnyt, mutta nyt hän rukoili Ruotsinmaan edestä, — ennen olivat hänen rukouksensa saaneet kannattaa hänen valtansa ja kunnianhimonsa raskasta kuormaa. Se oli voitto hänen monista vaivoistaan ja taisteluistaan.
Se rajuilma, jolla oli juuret vanhassa arkkipiispassa, joka asui Borgholmin linnassa, kasvoi ja synnytti pahat päivät Ruotsin yli taasen, kun sitä vähimmin odotettiin. Urhea ja rohkea ritari oli tämän hyökkäyksen johtajana, jolla Ruotsin rauhaa ja Kaarlo-kuninkaan hallitusta taasen häirittiin — hän oli herra Eerik Kaarlonpoika, Linköpingin uljaan piispan veli. Hänellä oli suuri menestys. Hän kulki Itägötanmaalta pohjoiseen päin Västmanlantiin, voitti Kaarlo-kuninkaan väen Arbogan luona ja jatkoi kulkuaan Uplantiin jätettyään osan joukkoaan Vesteråsiin. Upsalassa hän julisti Kaarlo-kuninkaan valapatoksi, kantoi veron ja käyttihe kuin valtakunnan herra ja hallitsija.
Kuningasvanhus kirjoitti hätäisesti kirjeen Niilo Sturelle, joka istui nyt kaikessa rauhassa vasta rakennetussa Penningebyssään lukien yhä uudestaan Engelbrektin tarinaa, että hän lähtisi vielä kerran matkaan, ja että kansa nousisi mies talosta taistelemaan Ruotsin vapauden edestä. Mutta vihollinen tuli niin yllättämällä, ja vaara oli niin lähellä, ettei Uplannissa saattanut enää mitään tehdä, vaan Niilo-herra riensi Taalainmaahan. Steen-herrakin, joka suri kadonnutta Ingeborgiaan, oli valmis unhottamaan surunsa ja rientämään sukulaisensa, kuninkaan avuksi. Hän nosti Södermanlannin väestön aseisiin, avusti Vesteråsia ja läksi Uplantiin. Mutta hänen joukossaan oli kavaltajia, niin että hänen täytyi paeta Taalainmaahan. Eerik-herra ylpeili silloin menestyksestään ja laski leikkiä ritarien kera, jotka olivat häneen liittyneet, ja piti suurta ääntä voitostaan sekä kirjoitti vaimolleen, että hän riemuitsisi, sillä pian, tai ainakin vuoden kuluttua saisi hän kantaa Ruotsin kruunua. Tämä tapahtui syksyllä 1469, ja jouluoluensa joi tämä voitoistaan ylpeilevä ritari ystävineen Uplannissa. Uudenvuoden jälkeen aikoi hän heti lähteä Taalainmaahan kukistamaan kumpaakin Sturea, ja sitten hän olisi yksinään herrana Ruotsinmaassa, sen hän lupasi joulumaljain ääressä.
Hän toteuttikin lupauksensa. Hän läksi Pitkännummen kautta Daljoen yli ja tuli Faluniin saakka. Täällä hän kohtasi Steen Sturen, jolla oli mukanaan lähipitäjäin äkisti koottu rahvas, ja täällä Eerik-herraa kohtasi vastoinkäyminen. Hänen väkensä pakeni kuuman taistelun jälkeen, vaikka hän itse taisteli ensimmäisten joukossa. Hänen tappionsa ei ollut kuitenkaan perinpohjainen, vaan hän sai väkensä kootuksi uudestaan Upsalassa, josta oli Daljoen yli lauttauspaikka. Siinä päätti hän vielä kerran koettaa onneaan taalalaisia vastaan. Hänessä kuohui viha saamastaan häpeästä, ja sama mieliala vallitsi muissakin herroissa leviten koko miehistöön. Heitä hävetti ja harmitti suunnattomasti äskeiset tapahtumat, he kun antoivat talonpoikain voittaa itsensä.
Mutta Runnin talonpoikaisleirissä olivat päinvastaiset tunteet vallalla. Toivottiin vaan, että Niilo-herra olisi ollut saapuvilla Siljanin taalalaisten kera, silloin olisi meteli kerrassaan lopussa, sillä silloin ei yksikään vihollisista olisi päässyt pakoon, ei Eerik-herra itsekään. Samaa mieltä oli Steen-herrakin, joka istui muutamassa vuorimiesmökissä lähellä järven rantaa. Mutta hän istui synkkänä ja harvasanaisena seinäpenkillä, kädet ristissä rinnallaan ja katse sammuvaan takkavalkeaan tuijottain.