Kaniikki, kääntyi ja katseli hurskailla silmillään miestä hellästi liikutettuna.
"Herran kasvot", toisti hän. "Herran kasvot, ystävä… loistakoot lempeästi sinun tiesi ylitse! Sinä olet miekan mies, mutta miekka tarvitsee myöskin miehensä kuten kirkkokin… Suokoon Jumala, että kirkon miehet ajattelisivat aina, kuten sinä ajattelet… paljon, paljon vähemmän huokauksia ja kyyneleitä olisi silloin maata rasittamassa. Sen vuoksi, rakas ystäväni, sanon sinulle Jumalan kasvojen edessä ja niiden maailmain nähden, jotka hänen taivaaltaan lähettävät säteitään ylitsemme, että lausun täydellisemmin Herran siunauksen sinun, vähäpätöisen asemiehen yli kuin voisin konsanaan lausua sen miehen yli, joka vaihtoi arkkipiispansauvansa miekkaan."
Hän kääntyi nyt pois, sydän täynnä valtavia tunteita, mutta kohta hän taasen kääntyi katsomaan tuota kelpo miestä, jonka leppeä sallimus oli lähettänyt hänen pelastuksekseen äärimmäisen vaaran hetkenä, kun kuolema ei ollut hänestä sen kauempana kuin kohotettu kirves tarvitsee pudotakseen. Hän astui Brodden luokse ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Siitä, että nyt elän ja voin täyttää alkamani teoksen isänmaamme vaiheista, siitä kiitän sinua, sinä olit silloin ase Jumalan kädessä… Kuinka olisin siis puolestasi rukoilematta? Niin, kun ajattelen tätä ihmiselämää ja sen monia värivaihdoksia, jotka hohtavat milloin valkoisina, milloin mustina, milloin ruusunpunaisina, niin kuinka pieneltä silloin näyttääkään se, mikä on ajallisesti suurta, kuinka suurelta, mikä on ajallisesti pientä! Sinä lausuit minulle kerran, kun makasin avutonna verissäni metsälätäkössä, että minä olin pelastanut sinun henkesi, ja että sinun oli tehtävä minulle sama. Kenties teit enemmänkin… on kenties tuleva aika, jolloin tuota työtäni pidetään niin suuressa arvossa, että sen keskeyttäminen olisi ollut suurempi vahinko kuin elämäni lyhentäminen muutamilla vuosilla… Lähinnä Jumalaa kiitän siis elämästäni sinua… kiitos, rehellinen kiitos siitä rakas, hyvä ystävä!"
"Tervehdä minulta myöskin herraasi, Niilo Sturea", lisäsi hän hetken kuluttua, "ja anna hänelle tämä kirjoitus… Se on" — hän otti samassa täyteen kirjoitetun paperin pöydältä, kiersi sen kokoon ja antoi sen Broddelle — "se on Engelbrektin kronikka, joka tulee kuulumaan siihen teokseen, jota olen useita vuosia jo valmistanut. On jo monta vuotta siitä kuin lupasin lähettää Niilo-herralle kertomukseni Engelbrektistä… Se tapahtui Vadstenassa monta vuotta sitten, pian marskin, urhean Tord-herran kuoleman jälkeen, surujen ja huolten raskaasti painaessa herrasi sydäntä… silloin annoin hänelle lupaukseni, jonka tahdon nyt täyttää…"
"Se on suuresti ilahuttava Niilo-herraa, siitä saatte olla varma", lausui Brodde, kun tuomioherra vaipui silmänräpäykseksi ajatuksiinsa. "Ja monta kiitosta lähettävät teille vielä sekä hän että Briita-rouva, istuessaan uudessa Penningebyssään ja lukiessaan piskuisesta miehestä, joka oli niin suuri… Minäkin kiitän teitä, ja sanon, että ikävöin kuulla hänen tarinaansa luettavan…"
"Niin, niin… kuule ja ihmettele ja ihaile Herran armoa ja laupeutta, joka lähetti isänmaallemme sellaisen miehen hädän hetkenä… Sinun herrasi Brodde, on myöskin tehnyt Engelbrektin työn; hän on, kuten Engelbrekt ennen, Ruotsin tuki pahoja vihollisia vastaan, ja Kaarlo-kuninkaan kruunu kimaltelee ilta-auringon paisteessa hänen miekkansa kärjellä… Saamme nähdä… saamme nähdä, onko Niilo-herralla myöskin Engelbrektin tarmo voittaa itsensä… silloin olen kuuluvasti ylistävä hänen nimeään."
"Se tarmo hänellä on!" sanoi Brodde, ja hänen silmänsä liekehtivät riemusta ja siitä tiedosta, että sellainen mies oli hänen herranaan.
Mutta kaniikki hymyili leppeätä hymyään ja jatkoi:
"Saamme nähdä, saamme nähdä! Korkeita, mahtavia ja arvossa pidettyjä herroja on nyt kuten ennenkin Ruotsin valtakunnassa, ja kruunu houkuttelee heidän mieltään. Voihan sattua, rakas ystävä, että herraasikin odottaa sellainen hetki, jonka Engelbrekt sai nähdä, sellainen hetki nimittäin, että toinen mies valitaan valtakunnanhoitajaksi… silloin, silloin saamme nähdä onko hänellä Engelbrektin valta itsensä yli!"