"Tarkoitan aina mitä sanonkin… ja palveluksesta palvelus, sehän on vanha välipuheemme…!"
"Anna kuulua, veranleikkaaja, minä olen mies pysymään sanassani, sen tietänet; mitä tahdot siis?"
"Tulinen mieli tekee äkkikypsää työtä, Sigge… tapani on olla tyyni, eikä tehdä ajattelemattomuuksia…. muuten sopii toivoni hyvin yhteen sinun toivosi kanssa, sillä se tarkoittaa ymmärtääkseni erään miehen henkeä…!"
"Niin tekee, Luukas mestari, minä tarkoitan sinun herrasi henkeä!"
"Minä tavotan vaan hänen asemiestään, mutta se sopii hyvin, sillä he pysyvät yhdessä. Kun he pääsevät joen yli, ratsastavat he yhdessä Skaraan Pyhän Kaarinan luostariin. Niilo-herra vie sinne vanhan ystävänsä Fjalar Orminpojan ruumiin ja hänen asemiehensä…"
"Mikä asemiehen nimi on?"
"Hollinger Birgerinpoika!"
"Hm… Hollinger! Olisin toivonut, että hänellä olisi ollut toinen nimi, mutta samantekevä, kannettakoon siis sitäkin nimeä viimeinen kerta! Mutta mitä sinä tahdot Hollinger Birgerinpojalta? Miksi hänen tulee päästä hengestään? Hänellä on miekka, joka kelpaa!"
"Hänellä on muutakin, joka on minulle ja monelle muulle suuriarvoisempi kuin hänen miekkansa… Se on pieni paperinpalanen, jota säilytetään nyt Upsalan tuomiokirkossa, mutta joka viedään myöskin silloin Skaraan. Kirkot ovat, ymmärräthän, pyhiä, eikä niihin voi päästä, mutta tie Upsalan ja Skaran välillä ei ole pyhä, ei myöskään mies itse!"
"Oikein, Luukas-mestari… se asia käy kyllä päinsä! Katsokaamme kuitenkin kerta vielä, eikö onni suosi meitä toisella tapaa. Jos Steen-herra ehtii virralle ennen Niiloa, on hän hukassa, ja jos Eerik-herra saa silloin vähän aikaa puhutellakseen Taalain miehiä, niin saadaan nähdä, ovatko he niin ihan unhottaneet hänen veljensä, Kettil-piispan, ettei Niilolle käy vaikeaksi pelastua hengissä täältä…"