"Olenko minä siis laiminlyönyt velvollisuuteni Ruotsin valtakuntaa kohtaan?" kysyi Steen.
Ja Niilo mykistyi hänen äänensä kylmyydestä. Hän seisoi sanatonna tuijottaen ystäväänsä.
"Mitä enempää voi tuleva kuningas siis pyytää?"
"Steen, Steen!" huusi Niilo tuskaisesti, "tämä ei ole ystävän puhetta!"
"Mutta se on sellaista puhetta, jota Niilo Sturen ei haittaa kuunnella!"
"Tämäkö sinulla on vaan minulle sanottavaa!"
Ääni, jolla tämä kysymys lausuttiin, oli niin liikuttavan harras, että sen olisi jo pitänyt saattaa Steeniä ajattelemaan. Mutta paha oli saanut sellaisen vallan hänessä, että hän pysyi kylmänä, melkeinpä vaan yltyi etsimään vielä julmempia sanoja ilmaistakseen harmin, joka oli pitkiä vuosia kytenyt ja kasvanut hänen mielessään.
Niilo huomasi, että hänen oli turha koettaa puhua sydämelle. Hän sanoi sen vuoksi, lausuen painolla joka sanan, ikäänkuin antaakseen Steenille vielä viime hetkenä tilaisuuden miettiä asiaa.
"Hyvästi sitten, Steen… on ehkä koittava vielä sekin päivä, että toivot sanomattomaksi, mitä nyt olet sanonut."
Hän meni. Steen jäi yksin mitä katkerimman epätoivon valtaan. Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi kerran toisensa perään syvään väännellen itseään valtaavan sisäisen taistelun tuskista.