Sitten hän astui ulos jättäen Niilon yksin. Hän odotti kauan, mutta kuningasta ei kuulunut takaisin, ja vihdoin katsoi Niilo, joka oli kutsunut erään päällysmiehensä linnantupaan saadakseen muutaman tärkeän viestin saaristosta, voivansa poistua, kuninkaan saattamatta siitä mitenkään loukkaantua. Hän menikin ja tapasi päällysmiehensä keskustelemassa erään Steen-herran asemiehen kanssa siinä huoneessa, joka oli kuninkaan henkivartijahuoneen edessä. Hän viittasi miehen luokseen ja meni henkivartijasalin läpi erääseen sivuhuoneeseen, jossa sai mieheltään odotetut tiedot saaristosta. Niiden mukaan oli Eerik-herra aivan liiaksi heikko koettamaan hyökätä Tukholman kimppuun. Ainoa keino, jolla hän voi jotakin toimittaa, oli yllyttää rannikkorahvasta. Siitä antoi Niilo päällysmiehelle määräyksiä, käskien vartioida tarkasti kaikkia rantateitä ja ottaa kiinni epäilyttävät henkilöt, joko he olivat menossa kavaltajalaivastoon tai tulossa sieltä.
Päällysmies oli tuskin mennyt, niin vastainen ovi avattiin ja Steen-herra ilmestyi kynnykselle. Hän oli tahallaan valinnut tämän tien, ettei hänen tarvitsisi kohdata Niiloa muuten kuin kuninkaan läsnäollessa. Ovi, josta hän tuli, johti naistupaan, jossa hän oli ollut äitiään tapaamassa.
Nähtyään Niilon tässä huoneessa säpsähti hän, ja aluksi näytti hän mielivän mennä samaa tietä takaisin, mutta sitten hän astui päättävästi yli huoneen eteenpäin.
"Steen!" sanoi Niilo silloin, ja hänen katseensa ja äänensä osoittivat syvää sydänsurua.
Steen pysähtyi ja kääntyi. Mutta samassa avattiin vartijasalin ovi, josta ilmestyivät kuninkaan kalpeat kasvot.
"Miksi menette niin ohitseni, Steen Sture?" kysyi Niilo silloin ottaen pari askelta Steeniä kohden.
"Etten olisi tiellänne, kun te kulette tuttavallisia teitä myöten kuninkaan luo!" vastasi Steen.
"Kulkeeko Niilo Sture sitten sellaisia teitä, joita hänen ystävänsä ei voi kulkea?"
Steen katsoi häneen kylmästi ja jäykästi, mutta hänen yhteenpuristetut huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi turhaan koettanut hillitä sisäistä liikutustaan. Mutta Niilo ojensi kätensä tarttuakseen ystävänsä käteen, ja kun tämä ei liikahtanut, sanoi hän ilman pienintäkään vihaa ja katkeruutta, kuten ystävä ystävälle:
"Ennen ei meidän tarvinnut pelätä joutuvamme toistemme tielle, Steen… Olen jo pitkät ajat huomannut, ettet sinä ole enää sama kuin ennen, ja olen etsinyt tilaisuutta sinua puhutellakseni… Sanoihisi on syytös, uhkaus katseeseesi kätkettynä… Selvittäkäämme suhteemme… minä haluan ystävyyttä välillemme suuremman asian tähden kuin pelkästään oman sydämeni toivon tyydyttämiseksi… Haluan sitä isänmaamme tähden, Steen, tämän Ruotsimme tähden, jonka edestä olemme niin monessa taistelussa panneet henkemme ja veremme alttiiksi…"