"Hetkeni on tullut, Niilo, tunnen sen hyvin, tunnen sen hyvin… kuka ottaa Ruotsin kruunun minun jälkeeni?"
Kysymys tuli niin äkkiä, että ritari säikähti. Kuninkaan suuret silmät katselivat häntä niin kysyvästi ja syvästi, että ne ikäänkuin ajoivat hänen ajatuksensa siihen aikaan, jolloin ne miehet, joiden muisto oli hänelle oman isänsäkin muistoa kalliimpi, panivat hänen tekojensa lopputulokseksi tämän kruunun, ehkei näkyvässä muodossa, niin kuitenkin itse asiassa.
"Mikä on oma ajatuksenne, Kaarlo-kuningas?"
Kuningas hymyili silloin laskien vapisevan kätensä hänen olalleen.
"Sinun työtäsihän se on", sanoi hän, "että Ruotsi on nyt oma herransa ja voi itse toimittaa kuninkaan vaalinsa…"
"Kuninkaanvaalinsa?" toisti Niilo-herra. "Arveletteko siis, että kuninkaanvaali tulee kysymykseen?… Minulla on siitä asiasta omat ajatukseni…"
"Lausukaa ne, Niilo!" pyysi kuningas.
Niilo esitti silloin mielipiteensä, jotka olivat vuosien vieriessä kehittyneet ja yhä varmistuneet, kuta enemmän hän huomasi — etenkin nyt viimeisten tapahtumain jälkeen — kenellekään Ruotsin herralle mahdottomaksi kohota niin paljon vallassa ja arvossa muiden yli, että hänet empimättä tunnustettaisiin ensimmäiseksi, tarvitsematta tätä tunnustusta pakottaa verivirtoja vuodattamalla. Niilo Sture lausui nyt samat sanat, jotka viheriä ritari sanoi maatessaan kuolinvuoteellaan Enköpingin luostarituvassa, ja hän lausui ne kenties vielä kaunopuheliaammin, kun hänellä oli äskeiset tapaukset todisteina.
Kuningas kuunteli tarkkaavasti ritarin puhetta, ja tämän lopetettua istui hän vielä kauan syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän nousi seisomaan ja lausui:
"Kuinka käyneekin, niin Ruotsin valta seisokoon… se on Kaarlo
Knuutinpojan viimeinen ja ainoa toivomus tässä maailmassa."