Hän ei tahtonut kuitenkaan lähteä saaresta antamatta millään Ingeborgille tietoa käynnistään, jos yleensä oli mahdollista vapauttaa hänet lumouksestaan. Miettiessään, miten parhaiten sen tekisi, muistui hänelle mieleen laulu Päivänsäde-neidosta. Hän otti silloin esille paperin, johon tämä mieluinen laulu oli kirjoitettu, ja kirjoitti siihen: "Ingeborg, jos oletkin unhottanut minut, en minä ainakaan ole unhottanut sinua, vaan olen kuolemaan asti uskollinen ritarisi Steen Sture."
Jo ennen päivän ensi sarastusta oli hän ristin vieressä. Hän kiinnitti paperin siihen kohtaan, josta oli nähnyt Ingeborgin pitävän kiinni, suuteli sitä ja riensi sitten veneeseen, jolla aikoi matkustaa Tukholmaan.
* * * * *
Sanoma, että Eerik Kaarlonpoika lähestyi laivastolla Tukholmaa, oli tosi. Steen-herra huomasi kaupunkiin tullessaan mielet siellä hyvin kiihtyneiksi. Niilo Sture oli saapunut jo ennen häntä, ja hänen tulonsa vaikutti hyvin rauhoittavasti kaikkiin. Kuningas itsekin, joka oli ollut kivulias jonkun aikaa, oli käyttänyt hyväkseen ritarin läsnäoloa lähtemällä virkistysmatkalle Mälarille, hengittämään terveyttä sieltä, koska ilmat olivat tavattoman kauniit.
Hyvin ymmärrettävistä syistä karttoivat entiset ystävykset toisiaan, kun isänmaan edut eivät saattaneet heitä toistensa rinnalle. Niin ylevämielisiä he olivat, että he silloin unhottivat kaiken vihan, seinä heidän väliltään poistui, toinen antoi toiselleen neuvoja, joita mielellään noudatettiin, eikä kumpikaan vähääkään vitkastellut tai epäröinyt senvuoksi, että entinen läheinen suhde oli rikkunut. He surivat sitä ja sen tuottama tuska oli sitä suurempi, kuin kumpikaan ei oikein tiennyt, mikä heidät oli saattanut eri teille. He näkivät vaan, että niin oli laita, ja heitä suretti etupäässä, että heidän suhteensa ei voinut muuttua, vaan sen täytyi pysyä sellaisena. Niilo oli yrittänyt useita kertoja lähestyä Steeniä, mutta joka kerta kuin hän kosketti tätä arkaa kysymystä, näki hän tämän kasvoissa niin tuskallisen ilmeen, että hän aina vetäytyi takaisin päättäen lujasti antaa ajan vaikuttaa.
Steenin mielestä taasen meni hänen entinen asemestarinsa ja ystävänsä silloin niin pitkälle röyhkeydessään, ettei hänellä ollut siihen muuta vastausta kuin miekkasille manuu. Siihen hän taas ei tahtonut ryhtyä, sillä hän tahtoi kuitenkin olla niin kauan kuin mahdollista tahraamatta käsiään sen miehen verellä, jota oli aikanaan pitänyt Ruotsin parhaana ritarina.
Vaikeammaksi kuin milloinkaan ennen kävi nyt Steen-herralle kohdata Niiloa, kun hän taas viime taistelussa oli läheltä saanut nähdä, kuinka kelvollinen mies hän oli, mikä valta hänellä oli rahvaan mielen yli, kuinka tyvenesti hän lausui mielipiteensä neuvottelussa ja sai sen voitolle, ja millä älyllä ja voimalla hän toteutti yhteiset päätökset. Nyt oli taasen henkinen rauha alinomaisten taistelujen väliajoilla, nyt väistyivät yleiset edut syrjään, ja yksityiset pyrkivät esiin täyttä tyydytystä vaatimaan. Hän tunsi nyt, ettei hän kauemmin voinut välttää ratkaisevaa hetkeä, jolloin side hänen ja Niilo-herran välillä oli ainiaaksi katkaistava.
Hän tulikin luullun vihollisensa pariin ennenkuin odottikaan.
Toukokuun alkupäivinä tuli kuningas takaisin Tukholmaan, kuitenkin vielä sairaampana kuin lähteissään, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan, vaan koki vastustaa sitä viimeiseen asti. Hänellä oli tullessaan jokseenkin suuri seurue, jossa oli muitten muassa Steen Sturen äiti, rouva Briita Steenintytär, ja neiti Briita Turentytär sekä eräs hunnutettu nainen, jota ei kukaan tuntenut. Tulopäivänään lähetti kuningas sanan sekä Niilolle että Steenille kutsuen heitä luokseen linnaan.
Edellinen tuli ensiksi. Tultuaan kuninkaan yksityiseen huoneeseen ja nähtyään tämän kalpeuden ja kuoppaiset posket astahti hän säikähtyneenä askeleen takaisin. Mutta kuningas hymyili ystävällisesti ja ojensi hänelle kätensä lausuen: