Steen vaipui ajatuksiinsa, mutta hänen kasvonpiirteensä olivat jäykät ja vääntyneet. Hän ei nähtävästi ollut itsensä herrana, vaan hän puhui ja ajatteli kuin lumouksen vallassa. Hän oli kuin kahlehdittuna erääseen edellytykseen, jonka oikeata laatua hän ei enää tutkinut tahi jota hän ei kyennyt tutkimaan. Sen ympäri hänen ajatuksensa ja tahtonsa kieppuivat sitä etemmäksi pääsemättä.
"No", sanoi hän, "lienee totta, mitä sanot; tulkoon siis totuus ilmi ja katketkoon, mikä on katkeeva… Mutta voi sinua, voi sinua, mies, jos annat pettää itsesi… Jos ritari lähtee Länsigötanmaalle, kuten sanot, niin saat samana päivänä vastaukseni… siihen asti ajattelen asiaa."
Sillä sai asemies lähteä. Kääntyessään huoneeseen päin näki Steen kuninkaan edessään, kasvoilla mitä syvin suru. Hänen kätensä olivat levällään ja Steen syöksihe silloin hänen rinnalleen, voimatta hillitä kyyneleitään. Kesti kauan ennenkuin kumpikaan voi mitään lausua, mutta lopuksi kuningas keskeytti äänettömyyden.
"Steen raukka", sanoi hän, "nyt ymmärrän, mikä on niin kauan mieltäsi painanut… mutta ole hyvällä mielin, poikani, pimeys ei ole niin mustaa kuin se näyttää… Niilo Sture… Niilo Sture ansaitsee valtakunnan ensimmäisen sijan… Olisin kuitenkin odottanut, että hän olisi sanonut sen suoraan, minkä olen nyt kiertoteitä saanut kuulla… Silloin olisi hänen tahtonsa täytettykin, eikä kellään olisi siihen mitään sanottavaa. Sillä vielä painaa Kaarlo Knuutinpoika jotakin siinä vaakakupissa, jossa Ruotsin kohtaloa punnitaan…"
Kuningas keskeytti puheensa käyden pari askelta edestakaisin.
"Niilo Sturen vaikuttimia en tunne", jatkoi hän sitten, "mutta sen tiedän, että ne sietävät päivänvaloa, mitä lienevätkin, ja asemiehesi kertomus sisältää ainoastaan puolen totuuden. Mutta minä olisin tahtonut täyttä luottamusta Niilolta, kuten itse olen täydellisesti häneen luottanut… nyt se on rikottu…"
Taaskin keskeytti kuningas puheensa ja asettui ikkunan ääreen, mutta lisäsi sitten kiireisin sanoin:
"Hyvä, saamme nähdä, saamme nähdä… jos miehen puheessa on perää, niin
tulkoon Niilon rangaistukseksi, että häneltä luiskahtaa tämä käsistä.
Eri mieliä voidaan sittenkin olla siitä, kuka on arvollisin astumaan
Ruotsin valtakunnan johtoon!"
Sitten hän laski käsivartensa Steenin päälle kulettaen häntä mukanaan naistupaan päin. Tultuaan sen oven eteen, joka vei suureen saliin, pysähtyi kuningas pannen molemmat kätensä Steenin olalle.
"Nyt annamme surujen mennä", sanoi hän katsoen hellästi ja lämpimästi ritaria silmiin, "minulla on sinua varten eräs ilo, jota et tienne uneksia…"