Ritari katsoi kysyvästi kuninkaaseen, vaikka suru kuvastui vielä synkkänä ja raskaana hänen silmäkulmiltaan.
"Neiti Päivänsäde!" sanoi kuningas. Ritari säpsähti.
"Minä, raihnas vanhus, olen saanut aikaan, mihin sinussa, nuori, uljas ritari, ei ole ollut miestä… Mitä sanot, Steen?" jatkoi kuningas.
"Erehdyksestä voi tulla erehdys", vastasi Steen epäilevästi, "voi löytyä useampiakin, joilla on se nimi."
"Minun tietääkseni on kuitenkin vaan yksi, jolle nuorukaiset antoivat sen nimen tyttäreni häissä Nyköpingissä!"
"Ingeborg!" huudahti Steen. Tuo voimakas mies vapisi kuin kuumeen lyömä. Hänen onnensa pyhästön esirippu avattiin äkkiä.
Kuningas nyökkäsi ystävällisesti.
"Niin, niin", sanoi hän, "Ingeborg Åkentytär, hän eikä kukaan muu!… Voi, sinä et tiedä, mitä suruja lapsiraukka on saanut sinun tähtesi kärsiä."
Hän veti ritarin mukanaan oven vieressä olevaan syvään ikkunan koloon, ja kertoi hänelle Ingeborgin tarinan. Hän oli itse kuullut sen herra Eerik Akselinpojalta, jolle hän oli luvannut pitää huolta neito-raukasta. Hän tiesi nyt enemmän tästä asiasta kuin Eerik-herra voi tietää, sillä hän oli antanut neidon itsensä kertoa koko tapahtuman Vårdsätrametsän pienessä tuvassa Upsalan taistelun jälkeen. Kuningas oli myöskin lupaukselleen uskollisena silloin tällöin käväissyt Lagnössä, johon neito oli viety Vesteråsista, ja nytkin hän oli ennen palaamistaan Tynnelsöstä ja Strengnäsistä soudattanut itsensä Aspölle. Lagnössä ei Mari-eukkoa ja voutia lukuunottamatta kukaan tiennyt hänen käyneen siellä. Näillä käynneillään oli hänellä aina yllään avara viitta, ettei kukaan voinut tuntea häntä kuninkaaksi. Eerik-herra tahtoi pitää veljentyttärensä kauheaa onnettomuutta ihmisiltä salassa; hän oli senvuoksi ollut kahden vaiheella, panisiko hänet luostariin vai lähettäisikö hänet maailmalta piiloon tuohon syrjäiseen kartanoon. Hän päätti tehdä jälkimmäisen, huomattuaan, ettei toivo ollut vielä aivan lopussa siitä, että Ingeborg voisi saavuttaa terveyden.
Hänen sairautensa olikin nyttemmin muuttunut hiljaiseksi raskasmielisyydeksi. Hän kuiskaili lakkaamatta Päivänsäteen nimeä ja lauloikin joskus värssyn tai pari Päivänsäteen laulusta. Mutta hänen luokseen ei päässyt kukaan muu kuin vouti ja Mari, ja itse sai hän ainoastaan valoisina, kauneina kesäöinä käydä ulkona huvitteleimassa metsässä tai järven rannalla. Hän oli niin tavattoman arka ja samalla niin notkea ja vahva, että hän pakeni heti ihmetyttävän nopeasti, jos jotakin epäilyttävää näkyi tai kuului ympäristössä. Tämä oli tietysti seuraus siitä säikäyksestä, johon hän oli joutunut sekä ilkeän murhaajan tautta Vårdsätrametsässä että Salestan linnassa, mutta se rauhoitti samalla hänen vartioitaan siitä, ettei ollut pelkoa hänen ilmitulemisestaan. Siitä hän oli myöskin oppinut niin erinomaisesti tuntemaan kaikki salaisimmatkin komerot sillä seudulla, jossa hän sai liikkua, ettei häntä olisi voinut yksikään löytää, jos hän tahtoi pysyä salassa.