"Herra Niilo Sture", jatkoi kansleri tyynellä, kuivalla äänellään.
"Herra Niilo!" keskeytti kuningas viitaten kädellään ja katsoen yhäti
Steen-herraan. Mutta kuningas ei sanonut enempää, jonka vuoksi kansleri
luki senkin kohdan testamentista. Hän sai uuden laivan, joka oli
Tukholman linnan edustalla.
Mutta kuningas viittasi taas kädellään keskeyttäin lukemisen. Kansleri ja Steen-herra katselivat ison aikaa kysyvästi kuninkaaseen. Hän makasi silmät ummessa, ja hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat. Mutta aurinko pilkisti ikkunasta sisään valaisten kuninkaan päätä. Sen lämmittävä, elähyttävä säde toi myöskin kenties kuiskauksen Jumalan taivaasta. Leppeä hymy näytti hetkiseksi pehmentävän hänen kalpeita piirteitään.
"Lisätkää siihen kansleri", sanoi hän vihdoin, "lisätkää siihen vielä toinen kullattu hopeainen kaulanauhani!… Se on samallainen kuin se, jonka sinä saat, Steen… Sillä tarkoitan jotakin…"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Steen, kun kuningas ei jatkanut, vaan vaipui ajatuksiinsa.
"Sitä, Steen, että te molemmat, sinä ja Niilo, olette vihityt samaa suurta tehtävää varten Ruotsin hyväksi… Sinä ja hän, Steen, voitte yhdessä taistella taistelun, joka vapauttaa isänmaamme ja josta tulevat ajat puhuvat, jos pysytte yhdessä. Niin, se on tarkoitukseni, kirjoita kaulaketju sinne; minä uskon kaiken pyhän kolminaisuuden huomaan! Ja Briita saa kultasormukseni, jossa on krysoliittikivi."
Kuninkaan huulilla näkyi taas hymy, lämpimämpi ja selvempi kuin äsken. Hänen mieleensä tuli varmaankin kokonainen sarja muistoja Briitan nimen johdosta. Näihin muistoihinsa nukkui kuningas, hymy vielä huulillaan. Kansleri tahtoi jatkaa. Mutta Steen-herra viittasi häntä olemaan vaiti, kun kuningas oli vaipunut uneen.
Steen Sture lähti hiljaa huoneesta, mutta kansleri jäi sinne toimittamaan ikkunan ääressä jotakin juomaa kuninkaalliselle herralleen. Edellinen jatkoi matkaansa vartijasalin läpi ritarisaliin ja sieltä parvisillalle, johon jäi kävelemään syvissä ajatuksissa edestakaisin.
Parven portailta kuului raskaita askeleita, mutta ritari ei huomannut sitä, ennenkuin kerran kääntyessään äkkäsi erään isokasvuisen, valkohapsisen ukon edessään. Hänen yllään oli vuorimiesten tavallinen puku, pitkä, tumma nuttu, sekä vyöllä leveä nahkainen vyö, ja päässä korkea, suippo hattu. Steen-herra katseli häntä kotvasen. Hänen ajatuksensa olivat niin muihin asioihin ja henkilöihin kiintyneet, että hänen muistinsa petti hänet aluksi. Mutta vanhus hymyili huomatessaan ritarin hajamielisyyden ja lausui:
"Terve, Steen-herra, tunnet kai vielä sentään vanhan Vuorimies-Pentin."