Hänen silmänsä sattuivat silloin Steeniin, joka seisoi huoneen toisessa päässä Ingeborgin vieressä. Häntä näytti kesken uhkuvaa onneaankin vaivaavan jonkunlainen voittamaton raskasmielisyys, — ja tämä antoi kuninkaan ajatuksille suunnan, joka ratkaisi useamman kuin yhden kohtalon. Hän viittasi erään asepojan luokseen ja käski hänen kutsua Steeniä. Sitten hän meni omaan huoneeseensa.
Steen Sture riensi kutsun mukaan kuninkaan luo, joka ilmoitti hänelle, että asemiehen sana oli mennyt pilkulleen toteen.
"Ja nyt tahdon selvyyttä tässä asiassa!" sanoi kuningas innolla. "Tahdon itse antaa asemiehellesi käskyn seurata Niiloa ja ottaa hänen palvelijansa kiinni… Jos puhe nähdään todeksi, on päätökseni valmis, ellei, niin tahdon itse puhutella Niilo Sturea ja korjata asian!"
Päätöksen hetkenä rupesi Steenkin sentään epäröimään, ja hänestä tuntui hetkisen, kuin kestäisi mieluummin tätä epävarmuutta kuin varmuutta, jota ei voitaisi saavuttaa muuten kuin salateitä. Mutta sitten kuvastui entisen ystävänsä juonittelu kokonaisuudessaan valtavasti hänen mieleensä, ja se sai hänen kutsumaan asemiehensä saapuville.
Ja niinpä voi onni väliin ruveta rikoksen liittolaiseksi. Sillä ellei Siggeä olisi juuri nyt kutsuttu herransa luokse saamaan tätä tehtävä, joka toimitti hänet pois Tukholmasta, niin olisi hänen herransa morsiamen silmäys, yksi ainoakin riittänyt tekemään kaikki hänen mustat juonensa tyhjiksi ja saattamaan hänet itsensä sen tuomarin eteen, josta ei mihinkään vedota.
Kului pari päivää tästä tapauksesta mitään erikoista tapahtumatta puoleen tai toiseen. Asiat olivat ennallaan, ja ilma tuntui olevan painostavia, milteipä tukahuttavia aineita täynnä. Steen-herra oli täydessä sieluntuskassa, mutta ei voinut päästä mihinkään varmaan päätökseen. Hän teki suunnitelmia, ja repi ne hajalle heti taas, ja siten kului aika. Lopuksi syttyi hänessä hämärä ja ehkä juuri senvuoksi sitä pakottavampi halu saada kaikki loppuun, oli se mitä tahansa. Ja tämä halu ja sen kaikki syyt täyttivät hänen sydämensä niin kokonaan, ettei hänen rakkautensakaan, eipä itse Ingeborgikaan ja hänen silmistään sädehtivä onni voinut hälventää sumua ja saada päivää paistamaan.
Kuningaskin kulki koko ajan alla päin, pahoilla mielin, eikä kukaan tiennyt, mitä hän suri, ja mikä sen parantaisi. Hänen sairautensakin pahentui hyvin nopeaan, niin että hän joutui kohta taas vuoteen omaksi. Muut eivät luulleet sitä niinkään vaaralliseksi, mutta kuningas itse näytti olevan toista mieltä heti ensi päivästä, jona vuoteelle joutui. Hän ei puhunut paljoa, mutta käski heti vanhan kanslerinsa, Niilo Rytingin luokseen. Tämän tultua antautui hän kokonaan miettimään testamenttiaan, jonka kansleri sai panna kokoon.
Tuli toukokuun 14 päivä. Aikaisin aamulla meni Steen Sture tapansa mukaan kuninkaan luo kuulemaan, miten hän jaksoi. Edellisinä päivinä oli kuningas ainoastaan heikolla pään nyökäyksellä vastannut hänen kysymyksiinsä. Mutta nyt hän puhutteli häntä äänellä, niin heikolla, että Steen peljästyi:
"Se lähestyy, se lähestyy, Steen!" Sitten hän lisäsi: "testamenttini on nyt valmis, ja minä tahdon, että sinä kuulet sen sisällön!"
Hän viittasi, että kansleri, joka seisoi vähän syrjempänä Steen-herraa vastapäätä, lukisi testamentin, ja kansleri noudatti kiireesti kuninkaan tahtoa. Se sisälsi kuten tavallista kuolevan määräykset siitä, miten jälkeen jäävä omaisuus on jaettava sukulaisille ja ystäville. Ensiksi lueteltiin mitä lapset ja vävyt ja lapsenlapset saisivat. Sitten tuli Steen-herran vuoro, ja kuningas tarkasteli jännityksellä Steen-herran kasvoja hänen osuuksiaan luettaessa testamentista. Hän sai kullatusta hopeasta tehdyn kaulanauhan, punaisen kultakankaisen hameen ja samasta vaatteesta tehdyn hatun ja viitan, jotka olivat kaikki sopulinnahalla vuorattuja. Lisäksi hän sai vielä kirjavan hevosen, josta kuningas oli erittäin pitänyt.