Sigge teki merkin osoittaen vuorimiestä. Mutta tämä oli puolestaan saanut niin paljon ajattelemista ritarin puheista, ja kenties vielä enemmän äänenpainosta, jolla ne lausuttiin, että hän unhotti sekä ritarin että hänen palvelijansa ja meni portaita kohden. Steen-herra katsoi häneen päin, mutta antoi hänen mennä. Sigge selitti sitten, miksi oli niin äkkiä ilmestynyt linnaan.
"Hyvin sujuu, herra Steen, olkaa rauhassa… olen ryhtynyt tarpeellisiin valmistuksiin, ja nyt lähden toimeen. Mies, joka ratsasti Niilo Sturen sananviejäin vastalle, läksi Upsalaan, jossa hänellä oli pitkä keskustelu erään kaniikin, Eerik Olavinpojan kanssa… Hautaussaatto liikkuu vitkaan; he olivat vasta neljä päivää sitten Vesteråsissa, ja mies kulkee saaton mukana… mutta minä olen pannut koirani liikkeelle, ja nyt tahdon itse lähteä kuninkaan miesten kera, senvuoksi olen täällä!"
Steen-herra väänteli käsiään, mutta mies ei voinut sanoa kärsimättömyydestäkö vai epätoivosta. Hänelle se olikin samantekevää. Hän katseli tuikkivilla silmillään herraansa niin villisti, kuin hän olisi ollut hänen uhattu uhrinsa eikä Niilo Sture. Tämä viittasi kädellään, eikä Sigge viivytellyt lähtöään.
Puolet hänen ruumiistaan oli kuitenkin vielä näkyvissä, kun ritari kuuli hameen kahisevan takanaan ja ystävällisen äänen lausuvan hänen nimeään. Steen nojasi päätään vasenta kättään vasten, jota hän nojasi erästä parven kattopylvästä vasten. Hänen oikea kätensä puristi lujasti sillan kaidepuuta. Hän ei kuullut kuiskausta, mutta silloin laskihe pehmyt käsi hänen käsivarrelleen, ja hymyilevät huulet lausuivat toistamiseen hänen nimensä.
Tulija oli Ingeborg. Kuninkaan sairauden aikana oli hänen sulhasellaan niin paljon puuhia, jotka estivät heitä olemasta yhdessä, että he saivat kohdata toisiaan vaan joskus lyhyen hetkisen. Mutta siksi ne olivatkin sitä arvokkaampia. Aikaisin tänä aamuna oli neito odottanut häntä tapansa mukaan naisparvella, mutta hän ei ollut tullut. Hän voi hyvin ymmärtää, että tärkeät syyt olivat esteenä, ja sillä puolen linnaa kuiskailtiinkin pian, että kuningas oli heikompi kuin milloinkaan, mutta se ei voinut korjata hänen pettynyttä odotustaan. Silloin tuli eräs tyttö ilmoittamaan, että ritari meni parvensillalle. Hän riensi senvuoksi sinne.
"Steen!" kuiskasi hän vielä kerran katsoen häneen niin rakkaasti, kuin kevätaurinko katselee kirkkaalta taivaalta jääkoleista maata.
Nyt irroittihen ritari niistä siteistä, jotka häntä niin kahlehtivat. Hän kääntyi sulo neitosensa puoleen. Mutta tämä oli nähnyt sulhonsa tumman katseen, ja hän vilkaisi tämän katseen suuntaan, ja siellä hän näki näyn, joka sai veren hänen suonissaan hyytymään.
Linnanpihalla asteli murhaaja, mies, jonka hän tunsi tuosta onnettomuuden päivästä asti, ja hänen nutussaan oli Steen Sturen kilpimerkki, kolme lumpeenlehteä. Kolkot, hirveät ajatukset himmensivät silmänräpäyksessä hänen sielunsa; niitä seurasi toisia ajatuksia, jotka koettivat karkoittaa edelliset, mutta alaston todellisuus oli ilmielävänä hänen edessään ja hänen neitseellinen sydämensä kutistui kokoon niiden vaikutuksesta.
"Se on hän", huudahti hän, mutta hänellä ei ollut voimaa kestää hirveätä havaintoaan.
Hän vaipui taintuneena Steen-herran syliin.