Samassa tuli eräs asepoika juosten ritariparvelta ja sanoi ritarille, että kuningas kutsui häntä, ja oli jo useita kertoja hyvin levotonna kysellyt häntä. Useita neuvosherroja oli jo tullut ja niiden mukana linnan päällysmies. Kuningas odotti nyt vaan Steen-herraa.
Tämän sydän oli murtumaisillaan niiden monien ristiriitaisten tunteiden painosta, jotka hänen sieluaan raastoivat. Hänen täytyi kuitenkin ennen kaikkea saapua kuninkaan tykö, vaikka hänen sydämensä vaati melkein vastustamattomalla voimalla häntä jäämään morsiamensa luo. Hän kantoi hänet kiireesti naistupaan äitinsä luo. Steen selitti hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut ja pyysi, että äitinsä ilmoittaisi Ingeborgille, kun hän virkoisi, että hän tulee sinne heti, kun velvollisuutensa kuningasta kohtaan sen myöntää. Sitten hän läksi kuninkaan luo.
Pari nappia oli auennut hänen ihokkaassaan, mutta hän ei tänä hetkenä joutanut ajattelemaan ulkonaista asuaan, vaan astui semmoisenaan kuninkaan huoneeseen. Neuvosherrat seisoivat siellä vakavin kasvoin puolikehässä kuninkaan vuoteen ympärillä. Vielä tuonnempana oli linnan päällysmies, ja aivan hänen takanaan oli kuninkaan asemiesten päällikkö, vanha, uskollinen Klaus Lang. Kuninkaan päänaluksen molemmilla puolin seisoivat hänen kanslerinsa, Niilo Ryting ja Strängnäsin arkkiteini, Kort Rogge.
Kuningas makasi silmät sulettuina, mutta hänen kalmankalpeat kasvonsa puhuivat kaunopuheista kieltään maallisen elämän katoovaisuudesta. Ääni, jota tuhannet olivat kuunnelleet, katse, joka oli saanut sydämet sykähtelemään riemusta, pelosta, vihasta ja kiukusta, tuo käsi, joka oli pidellyt vallan ja rikkauden valtikkaa, — kaikki oli muuttunut, rauennut; niistä oli jälellä ainoastaan muisto, haihtuneen todellisuuden varjo.
Kansleri kumartui kuiskaamaan kuninkaan korvaan, että ritari oli tullut. Heikko hymy ilmestyi silloin hänen huulilleen. Hän viittasi Steeniä luokseen. Ritarin silmiin kohosi pari kyyneltä, kun kuningas lausui:
"Paljon olen sinua ajatellut näinä päivinä, Steen, sinua ja valtakuntaa, joka on silmissäni näyttänyt sulautuvan sinun kanssasi yhteen.. Sanon sinulle kuitenkin suoraan, että olin ajatellut toista valtakunnanjohtajaksi jälkeeni… Hän on suuri, rakas poikani, suurempi kuin sinä ja paljon, paljon suurempi kuin Kaarlo Knuutinpoika, joka on kompastunut kaikille niille kareille, joiden välitse hän on purjehtinut. Hänellä on se voima, jota minulla ei ole koskaan ollut, ja joka kenties puuttuu sinultakin, itsensä kieltämisen voima… sen näen nyt selvemmin kuin ennen… Ja tämä viimeinen pilvi, joka vielä viime hetkenäni himmensi silmäni, — tunnen sen, Steen että se on pelkkää valetta ja petosta!… Sinäkin saat sen nähdä, ja hyvin pian, ettei jalompaa sydäntä syki minkään ritarin rinnassa…"
Hän vaikeni kootakseen voimia. Puhuminen rasitti häntä, ja hänellä oli vielä paljon sanomista. Hänen silmänsä kääntyivät Steenistä kansleriin ja kanslerista Steeniin takaisin. Hetken juhlallisuus oli vallannut kaikki läsnäolijat, mutta vanha Klaus Lang nyyhkytti ääneen voimatta vähääkään hillitä tunteitaan.
Kuningas kuuli sen ja hymyili sekä viittasi vanhuksen luokseen. Päällysmiehen käsi vapisi ankarasti, kun hän ojensi sen herralleen. Hän lankesi polvilleen sängyn viereen painaen kyyneleisiä silmiään kuninkaan kättä vasten.
"Kiitos, kiitos, rakas ystävä, uskollisesta ystävyydestä!" änkytti hän hymyillen. "Me tapaamme kyllä toisemme oikean herramme ja kuninkaamme edessä, joka on rukouksesi jo kuullut."
Sitten ojensi kuningas kätensä neuvosherroille, toiselle toisensa perään lausuen heille monta neuvon sanaa Ruotsin menestyksestä ja yksimielisyydestä, jota hän toivoi Ruotsin miesten välille, mistä sitä niin usein puuttui. Viimeksi hän kääntyi taasen Steen-herran puoleen.