"Sinun ja minun välilläni ei ole konsaan mitään kylmyyttä ollut… Niin kauas kuin voin muistaa taaksepäin, olen aina nähnyt sinut rinnallani sekä silloin, kuin kuninkaankruunu heleänä loisti päässäni, että silloin, kun sen loisto himmeni ja hävisi, ja kun minun alennustilani saapui, arkkipiispansauvan ollessa Ruotsin valtikkana… Vilpitön kiitos siitä, Steen… Vie viimeinen tervehdykseni Niilo Sturelle ja pyydä hänen antamaan minulle anteeksi… voi, ethän sinä tiedäkään, mitä välillämme on ollut!… Sammuva katseeni näkee hänet pyhimysloistossa, ja itse olen pimennossa… rukoilkaa puolestani kaikki, joilla on sydän ottamaan osaa miehen hätään ja miehen taisteluihin!"
Taaskin kuningas vaikeni sulkien silmänsä. Hänen katsettaan häikäisi kenties se valo, joka nyt elämän rajalla virtasi häntä vastaan siitä pitkästä muistojen sarjasta, jonka sisältöä hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin täydellisenä kuin nyt. Hän näki ne nyt kaikki, kaikki ne, jotka olivat vaeltaneet elinrataansa hänen rinnallaan joko hänen kanssaan tai häntä vastaan, ei kylminä ja verettöminä, vaan ne esiintyivät elävinä olentoina; hänen muistinsa tunsi ne kaikki, vaikkei hänen kielensä voinut lausua kaikkea, mitä hän näki ja tunsi. Engelbrekt, Eerik Puke, Broder Sveninpoika, vanha drotsi Krister Niilonpoika ja arkkipiispa Jöns Pentinpoika, Tuomas-piispa, — kaikki hän nyt näki, ja eellimmäisenä niiden avarassa piirissä lähestyi häntä valoisana haamuna hänen unohtumaton kuningattarensa, kaunis Kaarina. He seisoivat syyttävinä, mutta samalla rukoilevina ja anteeksiantavina. He olivat kuin painoja siinä vaa'assa, jonka heilunta määräsi, minkä osan ikuisesta elämästä hän oli saapa. Hänen huulensa liikkuivat hitaasti, ikäänkuin puhuessa, vaikkei kukaan voinut kuulla sanoja. Mutta kun kuningas jatkoi samaan tapaan, kumartui Steen-herra hänen puoleensa ja kuuli silloin selvästi hänen lukevan kappaleita Engelbrektinlaulusta. Kuningas huomasi nähtävästi ritarin liikkeen, koska hän heti risti kätensä ja sanoi korkealla äänellä:
Jumala, jok' oikein tuomitsee,
Hän armonkin antaa meille!
Sitten hän katseli kauan värähtämättä Steen Sturea. Silloin hän antoi merkin, jolla osoitti haluavansa päästä istuvaan asentoon. Molemmat hengelliset herrat auttoivat hänet silloin istumaan. Näki kuinka työlästä se oli kuninkaalle, mutta he huomasivat, miten hän ponnisteli, ja ihmettelivät, että hänen riutuneessa ruumiissaan oli vielä niinkin paljon voimia.
Syvintä vakavuutta osoittavalla juhlallisuudella tarttui kuningas silloin ritarin käteen.
"Sinulle, Steen", sanoi hän, "sinulle ja Niilo Sturelle minä uskon valtakunnan, ja minä lähden täältä siinä lujassa uskossa, että te pysytte uskollisesti yhdessä ja miehekkäästi puolustatte isänmaatamme. Sitä varten annan sinun haltuusi Tukholman, Turun ja Örebron linnat kaikkine maakuntineen ja kaupunkeineen, jotka ovat olleet oman valtani alla! — Mutta yhden neuvon annan sinulle… se on testamenttini parhain: älä milloinkaan tavottele kuninkaan nimeä… se valta mursi Kaarlo Knuutinpojankin onnen!"
Hän risti sitten kätensä lisäten:
"Jumal' armias, poika ja henki pyhä
Ruotsia suojelkoon, varjelkoon yhä!"
Sitten hänen päänsä vaipui raukeasti sivulle. Papit laskivat hänet hiljaa vuoteelle. Kaikki odottivat, että hän hengittäisi kohta viimeisen henkäyksensä, ja Steen herra kumartui kuuntelemaan, vieläkö hän hengitti. Hän seisoi kauan siinä asennossa eikä huomannut, että kallis kaulaketjunsa, jota hän aina piti, valahti vähän näkyviin. Kuninkaan vapiseva käsi tarttui siihen.
Hänen katsettaan himmensi kuitenkin jo kuolinhetken sumu. Hän ei voinut eroittaa muuta kuin yhden säihkyvän jalokiven, johon hän tarttui sormillaan, mutta hän tunsi sen jalokiven, ja se johti hänen viimeisen ajatuksensa Niiloon.