"Kaarlo-kuningas on kuollut!" vastasi vuorimies.
Tämä tärkeä uutinen ei tehnyt erityisempää vaikutusta Niiloon. Tosin hän hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vanhan kuninkaan näin pian kuolevan; mutta hänestä tuntui kuitenkin sangen luonnolliselta kuulla Kaarlo-kuninkaan nimeä mainittavan Fjalar Orminpojan, viheriän ritarin, nimen ohella, ja hän oli nyt niin vaipunut siihen maailmaan, jossa he olivat yhdessä tai toisiaan vastaan vaikuttaneet, että tämä sanoma tuntui hänestä vaan kuin kellojen soitto heille kummallekin, tahi paremmin sille ajalle, joka oli ollut heidän.
Mutta vanha vuorimies oli niin sanovan näköinen, hänen huulensa vapisivat, hän tahtoi jatkaa puhettaan. Tämä veti ritarin ajatukset muistojen parista todellisuuden piiriin.
Ukko jatkoi:
"Minä ja nämä muut, jotka ovat seurassani, tahdomme sanoa teille sanasen, niinkauan kuin on aika… Me tahdomme, ja koko Taalainmaa ja Västmanland tahtovat samaa, että sinä, Niilo, rupeat valtakuntaa johtamaan…"
Ilo välähti Niilo Sturen jaloilla piirteillä; mutta niistä loisti samalla nöyryys. Hän voi samalla tyyneydellä ottaa vastaan kohtalon määräykset, olivat ne synkkiä tai valoisia. Mitä nämä rehelliset vuorimiehet hänelle nyt esittivät, oli jo kauan ollut hänen mielessään. Olihan aivan asian mukaistakin, että hän, joka oli saanut isänmaan vapautetuksi väkivallan käsistä, pitäisi yhä edelleenkin sitä pystyssä. Tämä paikkakin, hänen pyhimyksensä kirkko, jossa viheriän ritarin tomu lepäsi, puhui hänelle samaa kieltä kuin vanhukset. Hän ei ollut säästänyt mitään, ei henkeään, vertaan eikä yksityistä onneaan Ruotsin tähden, ja nyt hänet kutsuttiin kädellään tukemaan sitä rauhaa, jonka hän oli sille hankkinut. Eikö hänellä siis ollut oikeus iloita — voiko hän hetkeäkään epäillä vastausta antaakseen?
Mutta hän epäili kuitenkin.
"Niin kiireisiä sanomia en luullut Pentti-vaarin minulle tuovan."
"Olkoot ne yhtä hyviä kuin kiireisiä", lausui ukko vilkkaasti. "Sillä tietäkää, että tuuli on kääntynyt teidän saattaessanne vanhaa ystäväänne pyhään Kaarinaan. Herra Steen Sture on saanut linnat kuninkaan omasta kädestä, ja ellette ole veräjällä vastassa, viepi hän valtakunnan käsistänne."
"Steen Sture!" huudahti Niilo niin syvällä surulla, että tuntui siltä kuin maailmassa ei voisi sen suurempaa surua olla hänelle kuin tämä.