Kului hetkinen kenenkään mitään lausumatta. Kaikki läsnäolijat näkivät selvästi, että ritarissa nyt kuohuvat tunteet tarvitsivat aikaa asettuakseen, eikä kukaan senvuoksi suinkaan saattanut sanallakaan häiritä äänettömyyttä. Mutta Niilo Sture taisteli ankaran taistelun, ja vähältäpä oli, ettei hän sortunut. Hänen osansa oli siis aina joutua petetyksi! Ennemmin hän olisi uskonut, että Tukholman linna oli vajonnut maahan, kuin sitä, että Steen Sture voisi hänet niin pettää.
Hän muisteli viime vuosien tapahtumia, ja hän näki nyt selvästi, miten heidän tiensä olivat eronneet, ja myöskin miksi niin oli tapahtunut, vaikkei hän tahtonut vielä tänä hetkenä lausua sanaa petos, ei sisimmässä sydämessäänkään. Hänen selkänsä takana oli harjoitettu ilkeätä peliä, jolla tahdottiin korjata pois hänen työnsä hedelmät. Ja tämä ajatus siitti heti uuden, nimittäin, että hän tahtoo miekallaan särkeä heidän katalan verkkonsa ja näyttää maailmalle, että hänen valtansa oli siksi lujalla perustalla, ettei sitä voinut yhden ystävän uskottomuus kukistaa.
Hän nosti päänsä. Uljuus ja sankarillisuus hehkui hänen katseessaan, hänen otsallaan ja poskellaan. Kaikki odottivat hänen lausuvan sanan, joka saisi aikaan hänen valitsemisensa Ruotsin valtakunnanhoitajaksi.
Mutta ritari katsahti pyhimyskuvaan, joka loisti kirkkaan vahakynttilän valossa; sitten hän katsoi viheriän ritarin verholla peitettyä arkkua, ja silloin muuttui uljas katse suruiseksi, ja pää vaipui kätten varaan.
Oli eräs seikka, joka aina vaikutti Niilo Sturen sieluun ja joka nytkin saapui sinne sovittavana voimana. Se oli isänmaa. Niin pahaa kuin hänen täytyikin ajatella ystävästään, oli kuitenkin yksi asia varma, se nimittäin, että mitä hän lienee tehnytkin, hän on tehnyt kaiken Ruotsin hyväksi — senkin, joka näytti petokselta. Tämä ajatus palautti tasapainon taas ritarin sieluun ja antoi hänelle voimaa nähdä ympärilleen ja katsoa pois varjopuolesta, joka oli häntä kohden kääntynyt ja koettaa ajatella häntä vaan sinä valoisana, voimakkaana sankarina, joka oli voittanut niin monta taistelua Ruotsin hyväksi. Hän muisti, kuinka hän heilutti miekkaansa Upsalassa, hän näki hänen taistelevan ja voittavan Runnin maalla ja taistelevan kuin tosi ritari taistelee Dal-joella, ja Niilo ajatteli silloin, mikä joustavuus oli tuon miehen mielessä, joka oli aina ja kaikissa vaiheissa pysynyt Kaarlo-kuninkaan rinnalla yhtä uskollisesti ja kenties, kun hän oikein punnitsi entisiä tapahtumia, uskollisemminkin kuin hän itse.
Silloin hän käänsi katseensa vuorimiehiin ja Pentti-ukkoon, joka oli puhetta johtanut, ja hänen koko sielunsa loisti silloin hänen silmistään.
"Sanomasi kuului niin omituiselta, vanhus", sanoi hän, "että jos joku muu kuin sinä olisi sen tuonut minulle, olisi se voinut maksaa hänen henkensä, sillä minä olisin pitänyt sitä juoruna… Mutta on mahdollista, että tietosi on tosi, ellei sinua itseäsi ole narrattu, mutta… se ajatus, jonka sen lisäksi lausut, on viiltänyt sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka."
Pentti ukko kertoi silloin mitä Tukholmassa oli nähnyt ja kuullut. Hän kertoi tavanneensa Steen-herran parvensillalla, jossa ritari oli käyttäytynyt hyvin omituisesti. Sitten oli kaupungissa levinnyt tieto kuninkaan kuolemasta ja siitä, että Steen-herra oli saanut linnat. Ja nämä linnathan olivat aina kuuluneet Ruotsin ensimmäiselle hallitusmiehelle, olkoon hän ollut sitten kuningas tai valtakunnanhoitaja. Silloin oli Pentti ymmärtänyt, että Niilo-herralle oli lähetettävä pikaviesti, mutta se oli oleva semmoinen, joka osasi puhua ja toimia niin uskottavasti ja pontevasti, että ritari voi häneen luottaa. Sillä, ellei hän tahtonut päästää valtaa ja kunniaa kerrassaan käsistään, oli hänen toimittava heti. Näin puhui vuorimies Pentti Niilo Sturelle ja lisäsi vielä kerran lyhyellä ytimekkäällä kielellään kehoituksen, että Niilo panisi viipymättä arpakapulan liikkeelle kutsumaan kokoon valtiopäiviä, joilla valittaisiin valtakunnanhoitaja. Hän meni takuuseen siitä, että Niilo valittaisiin eikä kukaan muu.
"Etkö huomaa, Pentti vuorimies", kysyi Niilo, kun vanhus oli lopettanut, "etkö huomaa, että jos tätä neuvoasi seuraan, niin sytytän uudestaan eripuraisuuden liekin Ruotsin maille, ja ken tietää, enkö joutuisi lopuksi tarttumaan miekkaan Steen Sturea vastaan."
"Kyllä, kuten sanotte, niin voi käydä, jos viivyttelette…"