Illalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että raatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti. Sitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan kuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi jobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.
Mieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen sisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden kuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän samassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy alottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo kirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan, miten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella jännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen puheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä tullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän oli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.
Klaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa tosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä, jäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti kädellään Klauta poistumaan.
Hänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut Ruotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui huoneeseen.
"Herra… herra… Kaarlo-kuningas!" änkytti ukko ojentaen käsiään palannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni kieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.
Mutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot, jotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä, joka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä etsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin ennen — jo aikoja sitten — kun hän oli poika ja nuorukainen.
Ja kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.
"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!" huokasi ukko, "nyt kun silmäni ovat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan palaavat…!"
"Ne ovat jo palanneet, Erland", lausui kuningas tarttuen vanhuksen käteen, "minä olen köyhä, onneton mies!"
Kuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo ennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun hänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut kruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri henkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.