"Fågelvik… Fågelvik!" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut tunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin onnellisesta ja rikkaasta herrasta.
Kuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan vastaisen vaikutuksen.
"Pahempaa… pahempaa!" nyyhkytti Erland.
"Puhu, puhu, rakas!" kehotti kuningas koettaen näyttää niin ystävälliseltä kuin suinkin. "Mitä tarkoitat… älä häikäile ilmaista surusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi… Näethän, että jaksan onnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää myötäkäymiseni!"
"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin surun sanoma…"
"Joka on?"
"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!"
"Kadonnut… tyttäreni!"
Tämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen vakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi jos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat surusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan lisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.
"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?" kysyi hän.