Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen miesten kanssa.
"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa, niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä takaisin."
"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.
Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin kuullut.
"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne…? Teidän syyksenne ei voida mitään todistaa… Kuninkaantytär on itse paras viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette hänen pelastajansa… Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia seurauksia!… Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"
"Mitä siis?"
"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa… Samassa kuin hän on täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."
Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään. Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen tuotti.
"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan, vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne ja minun korkean suosijani tänne takaisin."
"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja… olette saattaneet kuninkaan myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten herrain…?"