"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?"
"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa hän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan kosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas… Ja tätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!"
Kuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen katseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt olevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja ylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja kaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin varman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan silloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä Akselinpojat.
"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua raipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi… Veljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi lähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi kierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella yrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa, tyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari olisi miekkansa avulla häntä pelastanut…"
"Herra kuningas!…" uskalsi Filip-herra keskeyttää, "mitä nyt puhutte, ette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä, ettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen pitäsi hävetä… Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan, siitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa siitä puhuttavan."
Ritarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen puolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta vaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä ja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että Filip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi hituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi, että kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen uhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän puhui.
"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en koskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!"
"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!" lausui Filip, kuninkaan sanasta rohkaistuneena. "Helpompi on minun todistaa, että ne, jotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita."
"Älkää pahentako asiaa!" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan taasen äskeinen ankaruus, "asia on todistettu ja yhtä varma kuin vastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna tytärtäni!"
Sitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä viipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa vastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.