"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista", vastasi kaniikki, "tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!"
Marski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja auttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten hän oli valmis lähtemään laivalle.
"Te olette teräväsilmäinen mies!" sanoi hän mairittelevasti hymyillen sekä lausui jäähyväiset kaniikille.
VI.
"Nyt on puoliyö!"
Kettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin piispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa. Se näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita häneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään, ikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen syvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja tuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos vanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.
Hän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt Tukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat vihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa. Krokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja silloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.
Haavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä tämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin piispa nyt lausui kuninkaalleen.
"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle", niin hän oli lausunut. "Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja omaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä te olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?… Surulla olemme kuullut, että olette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei milloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa valtaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin olimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se täytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että saamme sylkeä ja sanoa hyi!"
Kuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas voinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta välinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan itse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin rahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta Kaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut seitsenvuotisen maapakonsa aikana.