He erkanit äkkiä toisistaan ja rakkaus sammui kerrassaan,
sanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua. Eikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin, vaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta uhattiin.
Asiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut. Piispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he tulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla. Ja silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin kesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja piispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.
Mutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla. Kaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin tahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että rahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja etenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui vaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen oli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen, tanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta voittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi kestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas puolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja marski.
Siitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan Ture-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut laiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua Tukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti lähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka yritys oli onnistunut.
Tätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä vielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt — oli marraskuun puoliväli — riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi myrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka heilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.
Tämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen laukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli kuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen huutavan portin takana — hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä, jota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten hurjasti harhaillessa.
Silloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista ilmoittaen puoliyötä.
"Nyt on puoliyö!" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta sysimustaan yöhön.
Oli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa varmasti hevoskavioiden kapsetta.