Piispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja näköaistimiin.
Hän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän vetäytyi äkkiä huoneeseensa.
Hänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan väkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri hyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.
Mutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus. Hän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista asepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.
Poika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta piispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika kohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen käteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä kunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi muutamia herroja.
Nyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.
"Terve, hovimestari!" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa eroittaa, keitä tulijat olivat. "Terve, mitä vieraita saatatte luokseni keskellä yötä?"
Mutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon taaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin arkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja tunteettomat piirteet.
"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän portillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna meille kaikille ja meidän asiallemme!"
On vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme vaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen silmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan täydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan vastaan.