Mutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan jäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen tuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti arkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta, mutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen sen enempää huomiota.
"Olkaa tervetullut, rakas isä!" lausui hän sydämellisesti. "Olkaa tervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne väistyvä!"
"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata", sanoi arkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: "Jos teillä on luotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen selkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä… haluan tietää, aikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse."
"Matkatoverinne?" kysyi piispa kummastuneena.
"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin… jalon ritarin, Niilo Sturen."
"Niilo Sturen?"
"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin… Teettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon, onko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä herranilmassa."
Piispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä olevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan. Hän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien salista.
"Nyt jalo sukulaiseni", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan puheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, "nyt vasta ryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän vuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa… Hän saa vielä muistaa Räfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen paisuvan kunnianhimonsa edestä."
Kettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli erittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli laimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä oli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja arvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa kuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä omasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli ainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle hän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.