"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!" sanoi piispa tarttuen hopeamaljaan.
"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan valtahoitajaksi!" vastasi arkkipiispa lisäten: "me, te ja minä, alotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!" Sitten hän tyhjensi maljansa.
Nyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen matkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo ja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin läpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.
Arkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat jonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:
"Tieto näyttää olevan teille mieleen?"
"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut", sanoi arkkipiispa hymyillen, "tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos tuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen rinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää selkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä…"
Niinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa korkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.
Aamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa tarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja päivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden päivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?
Mutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä varmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää sakaraansa taivaalla.