Piispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille, ja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt avattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa virvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.
Näiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä sukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:
"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja jos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin huomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä aika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan vastaan…"
"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja kuningaskunta!"
"Pyh… korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä höyryää… Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja siitä se kirkuu…"
"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!"
"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea… pelkkiä haaveksijoita, piispa!… He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet, joiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin romahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta panemassa uusia köysiä vanhain sijaan!"
Nyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen saliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että palvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.
Piispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen päähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille pöydän sivuille.
Yleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies ja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja miettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti piispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.