"Toinen kuningas siis…?" kysyi piispa taas, "ja mistä hänet löydätte?"
"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä valtakunnan herrain ja miesten kokouksessa… oppinut historioitsijani, Ericus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle… tiedättekö, minkä vastauksen jaarli sai?"
"En!"
"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin viitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen annan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta miehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi."
"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?"
"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei voi… jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne vankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua… En tahdo muuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt, älkööt ihmiset eroittako, sanotaan… mutta minä käännän lauseen toisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset yrittäkö yhdistää."
"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin…!"
"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa… Mikä näitä maakuntia sitten oikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä, kuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat kutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, — muuta yhdistäjää ei niillä ole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se niitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia ja vanhoja hyviä tapoja… niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä enemmänkin kuin se haluaa — maakuntalakien periaate tulkoon voimaan, ja sitä noudatettakoon!"
"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?" kysyi
Kettil.
"Ei, ei, piispa… se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän alistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan… se totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla on nyt valta… ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä aikoja… kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien yhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet, että se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on ollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee… rautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja itsenäisinä, kukin erikseen!"