Niilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja hänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä, ettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut kuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.
Mutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että hevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut monta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle teki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen siten jäytävän levottomuuden mielestään.
Kolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.
Mutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta vaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta elävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia rakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas vaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka syvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja koetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan, sumuisen mielensä.
Pian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen lähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla hänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta vastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti kuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla asianomaisilla seremonioilla pannaan.
Siten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa, Kettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla sotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä vallata.
Heille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului myöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja että Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin hyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman edustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja Niilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti vaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi. Heidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä päivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran kanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis täydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä ja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.
Silloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa. Kettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan kaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen väestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko oli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa tuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin ehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta luopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä pohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein suostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten tulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.
Tällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa oli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää oli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin kuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei poistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta hyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.
Tällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat eräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik Akselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.