Hän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön, aikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä Penningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja Ingeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä ystävän, herra Niilo Sturen.
Hän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä kaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja haaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti nähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento ja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja päättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä suurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt Penningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja veljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä sukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen, Kaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän mainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä hyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun huomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran kanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista asioista.
"Olette veljeni ystävä, herra Niilo", sanoi hän, "ja minä kiitän teitä hänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt… Opittuamme paremmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu minullekin!"
"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin mies", vastasi Niilo Sture.
"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi taistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin puolesta?"
"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin mies!"
Eerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata, mutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka kiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se sisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa aikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin siksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä — päätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan johdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle aiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.
Ettei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken muistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa. Silloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän sitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa Kristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis ollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen veljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen todellinen tarkoituksensa?
Niilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita eri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli kaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden luvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja tarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle kysymykselle.
Eerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita, koska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt muuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka uskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt kaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien koskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi mahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja arkkipiispasta.