"Mitä tahdot tällä selittää?" kysyi Niilo.
"Vanha puu on kuningas, Niilo… Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän on pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten Engelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä, sakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin kuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan olisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea, niin usko minua… he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He näyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi kaiken hyödyksi eikä vahingoksi… Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?"
"Kenties!"
"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit toimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!"
Siihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.
Mutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:
"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!"
Mitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen hienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.
Niilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.
Seuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään illalla.