Eerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat epäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti uuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.

Briita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen, ja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen perästä tulivat hänen asemiehensä — niitä oli valtava joukko — ja ritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.

Tapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan saapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät yhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla heidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt arkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja suostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla ollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.

Briita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että kuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai polvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä, ja hänen katseensa oli rukoileva.

Niilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja huomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan tavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä, oliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa, ja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:

"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo… ja hän on aivan yksinään!"

Niilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:

"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin valtakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime kerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar ritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja… Muistatko puuta, jonka näytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka latva näkyy kauas metsän yli?"

"Muistan, kyllä muistan!"

"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen…! Tiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa, on laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se voi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi kerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita, viheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä yhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin häviäisi ryhmältä kauneus kokonaan…"