Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta. Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä, ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; — ja samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.
Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita kuin Niilonkin.
"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä kypsymään miehen rinnassa!"
"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."
"Ja päätökseen…?"
"Niin… päätökseen!"
"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä.
"Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"
Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä likimailla.
Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä, mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä syrjään ja hävisi.
Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.