VIII.
Okaita.
Kaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri pysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun mieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa pitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa toiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei kerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan liikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin näkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa, kuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi huomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.
Niilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet viimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki herransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.
"Hän on Gumme!" sanoi hän, "se vanha huovi, joka kuletti viestejä
Visborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä Hammarstadin
Briita-rouvan välillä… Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt!
Mutta mihin hän menee?"
"Niin… hän on Gumme!" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä äänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.
"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?" kysyi Niilo.
"Tunnenko hänet, herra Niilo… Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei hän koskaan mene muististani!"
Niilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja miten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan unhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin Briita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina. Kukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla poltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun Kaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen sukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä Erengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä karkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla ryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana, joka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit väistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.
"Briita-rouva hakee kuningasta!" sanoi Brodde hiljaa herralleen. "Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella olevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti lähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä Briita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan hymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on laivalla, Briita-rouva… oma setänne on laivan haltijana… niin voitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin Klaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee."