"Kuka olette?" kysyi kuningas raukeasti.
Briita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että kuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi puolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi hänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin välittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.
"Luulin sentään", sanoi hän, "että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte rouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas, niin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa. Örebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne olivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä pimeys, niin synkkä, että…"
"Niin, synkkä, synkkä…!" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin haluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli ollut ennen ja miten nyt oli.
Mutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.
"Niin, niin synkkä", lisäsi hän, "että te näytte unhottaneen sen häväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen ritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle… Mutta minä en ole sitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!"
"Mutta sen näytte unhottaneen", lausui kuningas, ja säkene entistä voimaa välähti hänen silmistään, "sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas armahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin kuningasta kohtaan!"
"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt tarvitsette…"
Briita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä ja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi muistuttaa häntä malttamaan mielensä.
"Rouva", sanoi hän, "siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä kohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista palvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota unhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa."