Mutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.
"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut", sanoi hän, "teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta Kristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut, mikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme valtakuntaa yhden kuninkaan vallan alle… teiltä, setäni, joka aiotte vielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani on, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla kuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole mitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee teitä kohtaan…"
Ritari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen päin.
"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on teille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin selvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut…"
"Mikä on asianne?" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.
"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa…"
"En suinkaan teille!" vastasi kuningas kiivaasti.
"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!"
"Minä velassa teille?" toisti kuningas, joka ei päässyt kummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet saattoi.
"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille… mutta rahat ovat minun."