"Suuri kiitos näistä tiedoista!" virkkoi Niilo kotvasen perästä. "Mutta minä olen tekevä kaikkeni saattaakseni Briita-rouvan juonet häpeään. Jos te suostutte olemaan siinä apunani, niin tulen minä ja vielä moni muukin teille siitä kiitolliseksi."
"Varovaisuutta, herra Niilo", sanoi munkki kohottaen oikeaa kättänsä, "varovaisuutta! On vaarallisempi tulla Briita-rouvan läheisyyteen kuin tyhjentää vuorenneidon taikamalja. Kuninkaani vuoksi olen kuitenkin teitä auttava minkä suinkin voin ja sydämestäni toivon teidän jalon yrityksenne onnistuvan!"
Munkki vaipui ajatuksiinsa, ja Niilo kysyi hetken vaiti oltuaan, oliko hänellä ehkä muitakin tietoja muistissaan Briita-rouvasta.
"On", vastasi entinen kansleri, "muistan erään miehen, joka on teille ainakin yhtä tuttu kuin minullekin, häntä kutsuttiin yleisesti viheriäksi ritariksi."
"Viheriä ritari!" huudahti Niilo.
"Niin, hän… hän tiesi enemmän tästä asiasta, ja jos hän eläisi, niin luulen, ettei meidän tarvitsisi kauan etsiä todistuksia Briita Olavintytärtä vastaan…"
"Tunsitteko lähemmin tätä miestä hänen eläissään?"
"Hän oleskeli paljon täällä luostarissa muutamina aikoina, viimeksi se tapahtui Kaarina-kuningattaren viimeisenä elinvuotena, Jumala hänen sieluaan armahtakoon… Minä rakastin sitä miestä sydämeni pohjasta. Hän antoikin minulle monta luottamustietoa, teistäkin, herra Niilo, ja vihollisista, jotka olivat onnenne tiellä… Mutta jo ennen sitä aikaa oleskeli hän täällä luostarissa, ja hänen silloisista toimistaan on minulla kirjallisia muistiinpanoja, jotka eräs vanha, jo ammoin Herrassa nukkunut luostariveli on kirjoittanut. Kuolinvuoteellaan jätti hän muistiinpanonsa minun haltuuni."
"Koskevatko nämä muistiinpanot ritarivainajan suhdetta Briita-rouvaan?"
"Ei, ei… mitä hän Briita-rouvasta tiesi, sitä ei hän koskaan sanonut; ainoastaan kerran, kun hän oli kiihtyneempänä kuin olin milloinkaan häntä nähnyt, kuulin hänen siitä puhuvan… Briita rouva, sanoi hän, Briita-rouva, sitä en olisi sinulta odottanut!… Minä kysyin häneltä, mitä hän sillä tarkoitti, mutta hän ei huolinut sitä sanoa, ja siihen se sitten jäi… Ei, muistiinpanot kuuluvat vanhempaan aikaan, jolloin Margareta-kuningatar kantoi Ruotsin kruunua, siihen aikaan, kun hän oli saanut Tukholman haltuunsa ja ahdisteli paraikaa Knuutti Bonpoikaa, rikkaan drotsin Bo Juhonpojan poikaa ja hänen ystäväänsä, ritari Sven Sturea, äidinisäänne. Niissä on kertomus siitäkin, kuinka Sven-ritari sai takaisin erään kalliin kaulaketjun…"