"Erään kaulaketjun, kansleri?" keskeytti Niilo Sture, "se kaulaketju on vaikuttanut paljon elämääni, ja vaikkei minulla enää sitä ole, on se kuitenkin ollut siksi paljon ajatuksissani, että haluaisin kuulla kaiken, mitä siitä tiedetään."
Hän kertoi lyhyesti kaulaketjun historian, kuinka oli sen saanut äidinisältään testamenttina ja kuinka oli sen hukannut. Kansleri tunsi hänet siksi hyvin, erittäinkin viheriän ritarin kertomusten johdolla, ettei epäröinyt antaa muistiinpanoja hänen huostaansa.
"Saatte jo tänä iltana ne käsiinne", sanoi hän, "mutta nyt en ehtisi niitä noutaa. Minun täytyy mennä nyt rahatalolle järjestämään yhtä ja toista hänen armonsa arkkipiispan ja Kaarlo-kuninkaan välillä. Täytyy myöskin tunnustaani, että minua haluttaa nähdä, miten Tukholman linnan käy, antaako Ture-herra sen nyt arkkipiispan käsiin. Se asia huvittanee teitäkin, ja lähdemme kai siis yhdessä."
Niilolla ei ollut siihen mitään sanomista, ja niinpä he lähtivät yhdessä luostarista astuen sillan ja sen toisella puolella olevan kentän yli. Mutta he kulkivat äänettöminä, sillä kuta etemmäksi he tulivat luostarista, sitä enemmän he vaipuivat ajatuksiinsa. He miettivät viime päiväin kirjavia tapahtumia, jotka todella olivat sellaisia, että ne kylläkin täyttivät miehen mielen ajatuksilla.
IX.
Rahatalolla.
Ritarin ja harmaaveljen lähestyessä rahataloa oli sen ulkopuolella suuri väkijoukko.
Herra Ture Turenpoika oli vastikään tullut linnasta ja hänen huovinsa istuivat ratsuillaan käytävän toisella puolella; toisella puolen olivat arkkipiispan huovit samoin hevostensa selässä. Mutta ulompaa kuului vilkkaita torventoitotuksia, ja sieltä tuli rahatalolle päin tiheä huovijoukko, joka täytti koko kadun.
Harmaamunkki pysähtyi eräälle sivuportille, johon hänellä oli erityinen avain. Hänen vääntäessä ovea auki astui Niilo pari askelta kadulle nähdäkseen kenelle tulevat huovit kuuluivat.
"Ellen erehdy, tulee Kettil-piispa tuolla ratsastaen katua pitkin."