Arkkipiispan kylmän kalsea ääni sai Kettil-piispan kalpenemaan.
"Huomaan tulleeni liian myöhään…" sai hän lausutuksi.
"Niinpä kyllä… te tulette liian myöhään!"
"Niin, teidän mielestänne", vastasi piispa, "mutta minun mielestäni olette itse olleet liian kiireisiä."
"Nuo ovat rohkeita sanoja!"
"Ei sen rohkeampia, kuin että Kettil-piispa uskaltaa ne lausua… Minä tässä olen valtakunnan hoitaja, ja minun käsiini yksin on Tukholman linna oikeudella tuleva. Se pitäisi jokaisen tietää ja muistaa!"
"Mutta te näytte, piispa, unhottavan puhuvanne Ruotsin arkkipiispalle ja ruhtinaalle!"
"Niinkö arvelette, arkkipiispa… mutta minä olen nähnyt teidän tähtenne siksi paljon vaivaa, etten sitä hevillä unhota. Ja ilman minun ja niiden hyväin herrain miekkaa, jotka tässä salissa nyt istuvat, olisitte jokseenkin varmasti saanut ottaa Tukholman linnan haltuunne mielikuvituksessanne ja ruumiillisesti istuisitte vieläkin vankina Kyöpenhaminassa."
Arkkipiispa puri huultaan ja katsoi ylpeästi eteensä. Kaikkia huoneessa olijoita kammotti, mitä tästä seuraisi. Sillä arkkipiispa ei ollut niitä miehiä, jotka ketään säikkyivät ja säälivät, ei edes urhokasta sukulaistaankaan, joka aina oli ilomielin valmis taisteluun menemään, jos joku asettui häntä ja hänen aikeitaan vastaan.
Mutta arkkipiispa tunsi sukulaisensa perinpohjin ja osasi johtaa häntä ihan mielensä mukaan. Hän älysi myöskin vaaralliseksi riitautua miehen kanssa, jota kansan tahto kannatti, ja joka voi tarpeen tullessa käyttää miekkaansa sen uuden vallan puolesta, jonka hän oli luonut. Siksi käänsi arkkipiispa purjeitaan alkaen toista nuottia, vaikka vaihdos tapahtui niin hienosti, että tuskin kukaan huomasi, kuinka se oikeastaan kävi. Vihdoin hän ojensi piispalle kätensä puristaen urhean sukulaisensa kättä.