"Te olette valtakunnan hoitaja", sanoi arkkipiispa vihdoin, "ja te tulette siksi jäämään, Kettil-piispa… Mutta muistakaa mitä sanoin teille Linköpingissä. Nyt työmme vasta alkaa. Jos jatkatte, kuten olette alkanut, niin on teillä sanani siitä, ettette suinkaan pienimmälle osalle jää."
Arkkipiispa voitti sikäli tarkoituksensa, että Kettil-piispa antoi asian sillä kertaa mennä menojaan. Mutta hänen kasvoistaan näki jokainen, kuinka se häneen koski, ja siitä ei ollut epäilemistäkään, että se hänen mieltään kalvaisi kauan, että arkkipiispa poimi itselleen sen puun hedelmät, jonka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Harmi paloi vielä hehkuvana hänen silmissään arkkipiispan hajottaessa kokouksen. Tämä tarttui silloin sukulaisensa käteen lausuen:
"Nyt menemme yhdessä linnaan, jossa luulen Ture-herran valmistaneen meille hyvän atrian!"
Niilo Sture oli itsekseen mielissään siitä, että piispan suuttumus veti arkkipiispan huomion puoleensa. Sillä siten hän itse säästyi hänen huomioltaan; hän ei nimittäin olisi tahtonut mistään hinnasta istua vieraana arkkipiispan tai Ture-herran pöydässä. Nyt voi hän, kaikkein muiden noustessa sijoiltaan ja lähestyessä ulko-ovea, vetäytyä kirjuritupaan.
Siellä hän näki kansleri Niilo Rytingin seisovan pergamenttilevy kädessään ajatuksiinsa vaipuneena. Niilo lähestyi häntä, mutta kun muutamia arkkipiispan kirjureita oli vielä huoneessa, ei hän tahtonut mitään lausua. Kansleri näytti pergamenttia hänelle osoittaen erästä kohtaa sen sisällyksestä, josta näkyi, että kuningas oli heti palaamisensa jälkeen — kirja oli tehty lokakuun 14 päivänä 1464 — nimittänyt Niilo Sturen Smålannin päällysmieheksi. Niilo ei tiennyt siitä mitään, ennenkuin nyt sai kanslerilta sen kuulla, ja senvuoksi se ehkä tekikin häneen sitä syvemmän vaikutuksen.
Hänestä tuntui kuin pergamentin mustilla kirjaimilla olisi ollut puhekyky. Hän kuuli entisen herransa, kuninkaan, puhuvan niiden kautta, ja hän näki vielä kerran saman toivottoman, lohduttoman, syyttävän ja moittivan katseen, jonka luuli huomanneensa kuninkaan heittävän häneen raatihuoneen parvelta. Kuningas oli siis aivan toista toivonnut, ja vaikkei Niilo rientännytkään hänen vastalleen, oli hän kuitenkin tahtonut osoittaa, kuinka suuresti hän Niiloon luotti, kuinka täydelliseksi hän katsoi sitä sovintoa, jonka he olivat tehneet Tukholman linnassa yhdeksän vuotta sitten. Eikä jaloon mieleen mikään koske syvemmin kuin epäilemättömän luottamuksen osoitus vastustajan puolelta, varsinkin kuin, kuten nyt, se kohtaa miestä eron jälkeen, jonka pituutta ei kukaan voi arvata. Se on kuin lauseen alku, jonka lopun on itse ehkäissyt kuulumasta, kuin ajatus, joka olisi lausuttu, ellei itse olisi tehnyt sulkua sille esteeksi.
Kansleri tarkasteli Niilo Sturen kasvoja tämän lukiessa kirjettä. Sitten hän kysyi, oliko kirje tullut ritarin käsiin, johon tämä vastasi että ei.
"Mikä kirje?" kysyi silloin eräs kirjureista, joka tuli paperimytty kainalossa, aikoen viedä niitä erääseen seinän vieressä olevaan arkkuun, jossa jo oli kasa kirjoituksia.
"Läänityskirja, jolla herra Niilo Sture määrätään Smålannin päällysmieheksi", lausui kansleri.
"Ei!" vastasi kirjuri, "Helmich-kaniikki jätti sen äsken täällä käydessään tänne. Hän oli saanut sen herra David Pentinpojalta."