"Herra David Pentinpojalta?" keskeytti kansleri.
"Niin… David-herra oli ottanut sen kuninkaan sanansaattajalta, joka oli sitä viemässä Penningebyhyn. Hän oli sanonut oman sanansaattajansa lähtevän Länsigöötanmaalle, jossa Niilo-herra oleskeli, jolloin kuninkaan mies oli sen antanut. Nyt sanoi kaniikki, ettei David-herran viesti ollut tavannutkaan Niilo-herraa, vaan oli tuonut kirjeen David-herralle takaisin, joka lähetti sen nyt kaniikkia myöten takaisin tänne kuninkaan kirjuritupaan."
Kansleri pudisti epäilevästi päätään, suuttumuksen punatessa ritarin kasvoja. Mutta kumpikaan ei enää puhunut asiasta. Kirjuri riensi ottamaan pöydältä kirjettä antaen sen ritarille, joka näki siinä määräyksensä. Olisi kuitenkin ollut epätietoista, mitä Niilo olisi tehnyt, jos olisikin saanut oikeaan aikaan tämän kirjeen. Epäilemättä olisi se synnyttänyt täyden selvityksen hänen ja kuninkaan välillä, mistä taasen olisi voinut johtua sekä julkinen riita että täydellinen sovinto heidän välilleen — jälkimmäinen olisi ollut mahdollinen ainoastaan, jos Niilo olisi havannut kuninkaan sellaiseksi, kuin hän ja viheriä ritari katsoivat isänmaan edun vaativan. Asian nykyinen kehitys ja tila näkyi viittaavan siihen, että niin oli laita. Se ilahutti Niiloa suuresti, ja samalla herätti David Pentinpojan kehno menettely hänessä vihaa. Oxenstjernain persoonat asettivat tämän kirjelmän omituiseen valoon. Arkkipiispan kirjurien lähdettyä pois, kun ei ollut enää paljon pantavaa arkkuun, jonka Niilo Ryting otti tallettaakseen kuningasta varten, kääntyi kansleri Niilon puoleen.
"Toisin olisi kenties käynyt", sanoi hän huoahtaen, "jos Herran tahto olisi ollut, että te ja kuningas olisitte tavanneet toisenne, herra Niilo, ennekuin arkkipiispa Jöns tuli takaisin… Sen näette tuosta kirjeestä, jonka kuningas lähetti teille ja jonka hän aivan varmaan luulee tulleen teidän käsiinne…"
"Tekö olette tämän kirjeen tehnyt?" kysyi Niilo äkisti.
"Miksi sitä kysytte?"
"Koska minua vähän ihmetyttää, että kuningas määräsi minut Smålannin päämieheksi, vaikka olisin mielestäni voinut olla hänelle suuremmaksi hyödyksi toisaalla…"
"Taalainmaassa, tarkoitatte?… Aivan oikein, minä huomautinkin sitä kuninkaalle, mutta herra Krister Pentinpoika, joka oli läsnä, väitti, että uhatkoon vaara mistä tahansa, pahimmin se aina uhkasi rajalta, ja tämä juuri sai epäilemättä kuninkaan näin määräämään."
Siihen ei Niilo vastannut mitään. Oli jonkunverran perää asiassa, joka kanslerin kertomuksen mukaan oli ollut kuninkaan menettelyn määrääjänä, mutta toisaalta näyttivät arkkipiispan ystävät myöskin koettaneen sillä tavoin pitää häntä etäällä kuninkaasta. Mutta kansleri tarttui Niilon käteen taluttaen hänet sisempään huoneeseen, joka oli nyt aivan tyhjä. Hän tarkasteli, ettei ollut ketään asiaankuulumattomia kuuntelijoita, valitsi paikan, josta voi pitää silmällä kirjureitaan sekä lausui:
"Eräs asia on minulla sanottavana teille nyt, herra Niilo, koska kenkään ei tiedä, milloin ensi kerran toisemme tapaamme, ja koska en niiden joukosta, jotka maailmassa jotakin mahtavat, tunne ketään, johon niin luotan kuin teihin… Olen päässyt erään salaisuuden jälille… niin, erään salaisuuden!… En voi sanoa enempää, kuin että olen tullut sen jälille, mutta sekin on jo tärkeää kuulla jokaisen rehellisen ruotsalaisen ritarin, että ajoissa oltaisiin varuillaan ja vaara tukahutettaisiin alkuunsa…"